Jos en ole syömässä, olen nukkumassa

Siskoni teki vuosia sitten tällaisen magneetin jääkaappimme oveen. Lausahdus pätee myös minuun. Nukkuminen on mieliharrastukseni. Herääminen taas ei. Koska rakastan matematiikkaa, tein pienen laskutoimituksen.

Elämäni ensimmäisten seitsemän vuoden aikana nukuin kaksi kertaa päivässä. Joskus useamminkin. Se tekee keskimäärin 5110 heräämistä. Seuraavien yhdeksän vuoden aikana nukuin keskimäärin 1,1 kertaa päivässä. Eli yöunet + päikkärit silloin tällöin. Se tekee 3614 heräämistä. Seuraavien neljän vuoden ja viiden kuukauden aikana olen nukkunut keskimäärin kaksi kertaa päivässä. Se tekee 1610 päivää ja 3220 heräämistä. Enkä vieläkään ole hyvä heräämään. Kuka typerys on keksinyt sanonnan ”harjoitus tekee mestarin”? Tai sitten mussa on jotain suurempaa vikaa kun olen herännyt laskutoimituksieni mukaan noin 12 000 kertaa (±1000), enkä vieläkään ole oppinut, miten se tehdään. Jos joku osaa neuvoa, otan mielelläni apua vastaan!

Viisivuotiaana, kun piti herätä päiväkotiin, pomppi pari vuotta nuorempi pikkuveljeni vatsani päällä, jotta heräisin. En kuitenkaan herännyt. Tai jos heräsinkin, heräsin muutamaksi sekunniksi ja vaivuin taas uneen. Tästä on myös videomateriaalia. Valitettavasti.

3. luokalla ollessani opettajamme oli viikon ajan luokkaretkellä vanhempien oppilaiden kanssa. Meillä oli sijainen. Maanantaina nukuin pommiin. Myöhästyin kolme tuntia. Nolotti. Tiistaina nukuin taas muutaman tunnin pommiin. Jäin kotiin nukkumaan lisää ja valehtelin olevani kipeä. Käytökseni hävettää vieläkin. Keskiviikkona tapahtui mitäpäs muutakaan kuin... heräsin muutaman tunnin myöhässä! No, koska olin ollut jo edellisen päivän kipeänä, oli loogista jatkaa samalla linjalla ja jäädä sängynpohjalle häpeämään. Torstaiaamu koitti. Minulla oli kaksi herätyskelloa soimassa. Heräsin kuitenkin vasta klo 12. Menin kouluun. En enää muista, minkä tekosyyn keksin. Varmaan jonkin huonon. Torstai-iltana laitoin taas kaksi herätyskelloa soimaan ja vannoin itselleni, etten nukkuisi pommiin. Arvaatte kuitenkin varmaan jo, mitä tapahtui. Tällä kertaa nukuin vain pari tuntia liian myöhään! En vieläkään ymmärrä, kuinka minulla voi olla monta herätyskelloa soimassa ja kuinka voin (ilmeisesti unissani) laittaa ne pois päältä tajuamatta sitä itse. Olen kovin lahjakas, vaikka itse sanonkin.

Muutama viikko sitten kävi taas nolosti. Menin päiväunille klo 13 ja laitoin kaksi herätyskelloa soimaan klo 16, jolloin tarkoitukseni oli mennä kirjastoon käymään. Klo 20 alkoivat ystäväni synttärijuhlat. Heräsin kuitenkin, kun puhelimeni soi klo 22. Ystäväni kyseli, enkö olekaan tulossa synttärijuhlille. HUPS! Anteeksi. Tämäkin hävettää. Kumma juttu on kuitenkin, etten ole (ainakaan muistaakseni) koskaan nukkunut pommiin, kun on pitänyt mennä töihin, lennolle, kokeeseen tai johonkin muuhun supertärkeään.

Vielä nykyäänkin nukun, missä sattuu ja milloin sattuu. Enkä herää edes hullun lumiauran aamuralliin. Lapsuuden kotitaloni on nimittäin mukulakivikadulla, jossa talvisin ajaa niin hullu lumiaura, että koko katu herää kuudelta – minua lukuunottamatta. Kesällä 2009 isäni ajoi ystävänsä ja minun kanssani Pohjois-Norjaan. Matka kesti kaksi päivää. Olin hereillä matkasta yhteensä noin tunnin: kahvi- ja ruokatauot.

Eräs kaverini tunsi tapani ja kun reissasin päivittäin Helsingin ja Riihimäen väliä monen vuoden ajan, hän osti minulle rintaneulan, jossa lukee ”Herättäkää minut Riihimäellä.” Luojan kiitos asuin lähijunien päätepysäkillä, sillä mahdollisuus nukkua pysäkkinsä ohi on mitätön. Koska olen kuitenkin erityisen lahjakas kyseisessä asiassa, onnistuin kerran tässäkin. Herään pimeästä junasta. Se on typötyhjä. Ihmettelen, missä kaikki ovat. Nousen ja kävelen oville. Automaattiovet ovat lukossa. Kävelen junan läpi – ei sielun sielua missään. Alan jo vähän kummastua, kunnes näen jossakin kaukaisuudessa Riihimäki-kyltin. Loistavaa, en ole siis ajanut pysäkkini ohi. Ongelma vain on, etten pääse junasta pois. Muutaman minuutin kuluttua jossain näkyy kävelevän joku. Hakkaan ovea ja huudan kuin mielipuoli (onneksi olen erittäin hyvä myös tässä). Mies on konduktööri ja tulee ystävällisesti avaamaan minulle oven. Kiitän kauniisti ja sanon: ”Taisin vähän nukahtaa.” Tähän saan vastauksen: ”Joo, mä katoin.” MITÄ?! Katson silmät pyöreinä. Mies on siis katsonut, että nukun ja ajatellut kohteliaisuuttaan, ettei herätä minua? Anteeksi mitä? En vielä tähänkään päivään mennessä ole saanut selville, mitä miehen päässä liikkui jättäessään minut yksin pimeään, lukittuun junaan, varikolle keskellä yötä. Aivan, olimme siis varikolla – olimme olleet jo puolisen tuntia. Minun lähdettyäni mies lukitsi varikon, joka sai ilman minua nukkua rauhallista talviunta taas seuraavaan aamuun.

Ihmiset puhuvat monesti vuorokausirytmistä. Minun kroppani ei sellaista tunne. Jos elämäni sallii, nukun milloin nukuttaa ja olen hereillä, kun ei nukuta. Täällä Ruotsissa harrastetaan sellaista tenttimuotoa kuin kotitentti. Saat siis tentin, jonka kirjoitat kotona. Aikaa on usein viikko eikä tuon viikon aikana ole lainkaan luentoja tai muuta ohjelmaa. Kaltaiselleni nukkujalle tämä on unelma. Saan nukkua niin halutessani ja olla hereillä opiskelemassa silloin, kun ei nukuta. Vuorokausirytmini, tai oikeastaan vuorokausirytmittömyyteni, yhden viikon ajan näytti tältä:

Vaalea tarkoittaa hereillä olemista, tumma nukkumista.

 

Kaverini tietävätkin jo, että jos en vastaa puhelimeen olipa kello mitä tahansa, olen luultavimmin nukkumassa. Siispä: hyvää yötä kaikille, kauniita unia kaikille, kuten pienenä tapasin sanoa. Minä lähden nyt tutimaan, miten ihanaa!