Trombi tuli taloon

Viikko sitten keskustelimme kavereideni kanssa lasten hankkimisesta. Täällä Göteborgissa riehuu vauvakuume, ainakin suomalaisten keskuudessa. Sain kokea hivauksen perhe-elämää ystäväni ja hänen lastensa ollessa kylässä. Muutama päivä sujui hyvin, mutta totesin, ettei minusta äidiksi olisi – ainakaan vielä.

Yöherätykset. Ei, minusta ei vain ole heräämään joka kerta kun lapsilla on jotain asiaa. Muutaman tunnin yöunet, ja niiden jälkeen koko päivän touhut, huh! Olisin tarvinnut sellaisen ”äiti on vähän väsynyt” -pipon jo yhden päivän jälkeen. Miten arvostankaan taas heitä, jotka elävät tällaista elämää vuosia yhteen putkeen!

Pissahätä. Joka kerta sisätiloissa ollessa lapset täytyy passittaa vessaan. Joka kerta lapsi sanoo, ettei hänellä ole pissahätä. Aikuiset laittavat lapsen silti pissalle. Siitä huolimatta heti kymmenen minuutin päästä, kun vessaa ei ole lähimaillakaan, lapselle tulee pissahätä. Ja tietenkin niin kova, ettei se voi odottaa. Onneksi ravintoloissa on ystävällistä henkilökuntaa. Kun tulee jalat ristissä kävelevän lapsen kanssa ravintolaan, pääsee aina vessaan maksamatta! Ystäväni huomauttikin, että hän oppi kaikki ilmaisten vessojen sijainnit jo raskausaikana, kun 20 metriä pidempään ei pystynyt kävelemään.

Raskausaika. Olen lähivuosina kuullut niin paljon tarinoita kaikista repeämisistä ja muista, että jos joskus päätän lapsia hankkia, on ensisijainen vaihtoehto adoptio. Piinaani lisäsi, kun luin kaverini facebook-seinältä Satuhäät-ohjelmaan liittyviä kommentteja tyyliin ”meiltä ei olisi kyllä hääyö onnistunut kuuden viikon päästä synnytyksestä”. Haluaisin vielä elää lapsen maailmassa ja uskoa haikaroiden tuovan vauvat.

Aggressiiviset nukkujat. Toinen lapsista oli kovin aggressiivinen nukkuessaan. Yhtenä yönä hän nukahti purkka suussa. Jotta lapsi ei yöllä tukehtuisi purkkaan, yritti ystäväni ensin ottaa sitä pois. Hän yritti herättää lasta, mutta tämä ei onnistunut. Hän pyysi moneen kertaan lähes huutodesibeleillä lasta sylkäisemään purkan pois. Lapsen reaktio tähän oli iskeä terävillä kyynärpäillään äitiään – unissaan. Nauroimme kippurassa lapsen unipuuhille. Pyysin saada yrittää mahdottomalta tuntuvaa tehtävää. Maanittelin lasta sylkäisemään purkkaa pois ja päädyin jopa kaivamaan sitä hänen suustaan – kiitokseksi sain hampaanjäljet sormeeni. Lopulta sain kuitenkin purkan pois hänen suustaan ja nauroimme ystäväni kanssa navat reveten tätä yöllistä tehtäväämme.

Lapsilla on hyvät vihanhallintakeinot - meidän aikuistenkin kannattaisi ottaa niistä oppia. Minä lähden salille ollessani vihainen, toinen lapsista sulkeutui vessaan tällaisen tilanteen kohdatessaan – ja myöhemmin vessaan mennessäni kohtasin tämän näyn:

Vihanhallintaa: älä iske puukkoa kaverin vatsaan, vaan imukuppihammasharja vessan peiliin.

Kohtasin myös suuren dilemman Baby Born -nuken kanssa. Tiistaisen puistoreissun jälkeen ystäväni ja lapset jatkoivat kauppaan, kun minun piti lähteä pesemään pyykkiä. Kotimatkalle sain seurakseni edellämainitun nuken. Nukke oli kuitenkin jäässä pakkaspäivänä ja hänen huulensa olivat rohtuneet tähän malliin:

Minua hävetti kulkea nukke sylissäni, koska olin hoitanut häntä niin huonosti, että huulet olivat rohtuneet. Kannoin aluksi nukkea niin, että hänen kasvonsa näkyivät ohikulkijoille. Näin kaikki näkivät, että kannan nukkea. Sitten minua alkoi hävettää rohtuneet huulet ja käänsin nuken kasvot itseeni päin, jolloin sain ohikulkijoilta pahoja katseita, kun he ajattelivat minun kantavan oikeaa lasta puolihuolimattomasti. Joten vaikka oikeiden lasten kanssa on hankalaa, on myös nukkejen kanssa kulkeminen yllättävän problemaattista.

Koska kodissani asuu jo blondi, vitsailimme heti vieraiden saavuttua trombin tulleen taloon. Lapset saavat minun puolestani touhuta, mikä tuo usein mukanaan sotkua, mutta vielä en ole valmis trombin asettuvan kotiini pysyvästi. Haluan nauttia sinkkuudesta ja siitä, ettei kukaan työnnä lasiseen Corn Flakes -purkkiini likaista kättään.