Taivutusluokkia

Menin pari päivää sitten salilla venyttelynurkkaukseen. Se oli pieni virhe minulle, mutta suuri palvelus muiden paikallaolijoiden itsetunnolle. Huomasin pian joutuneeni balettitanssijoiden keskelle – ainakin näin asian tulkitsin. He venyivät asentoihin, joita minä en osaisi villeimmässä mielikuvituksessanikaan kuvitella. Jalka sinne, toinen tänne, käsi koko kropan ympäri ja johan venyy! Minä taas ruotsalaisten itsetuntoa kohottaen yritin vaivoin ylettyä varpaisiini. Lannistuin nähdessäni heidän taivutuksiensa olevan parasta A-luokkaa kuin Atrian nakit konsanaan. Huijasin vähän koukistamalla polvia, mutta eräs tyttö huomasi. Nolotti. Pian paikalle saapui iso, lihaksikas mies: ”Pelastajani”, ajattelin! Hänen täytyy olla vielä minuakin tönkömpi. Arvaatte varmaankin, kuinka siinä minun tuurillani kävi. Mies hyppäsi seisoma-asennosta sprigaattiin (huikean voimistelutaustani vuoksi jouduin googlettamaan oikean sanan), siis jalat sivuille suoriksi ja eikun alapää lattiaan. Silmäni pomppasivat päästäni.

Olen oletettavasti perinyt notkeuteni: meidän perheessä ei taivu kukaan – ei sitten mihinkään suuntaan. Muutama vuosi sitten kävimme jumpassa siskoni ja äitini kanssa. Nauroimme kippurassa venyttelyosuuden koittaessa: kaikki muut paikalla olevat venyivät kuin ukillani ollut Hessu Hopon näköinen rautalanka-kumilelu. Me emme, vaikka kuinka yritimme. Olimme käytännössä katsoen istuma-asennossa muiden vetäessä otsat polviin. En ylipäänsä ymmärrä, miten joku voi taipua sellaiseen asentoon! Minulla on selkäranka, joka estää sellaisen toiminnan! Tai ehkä se vaan on tuo keskivartalolla möllöttävä HK:n sininen, joka sitä eteenpäintaivutusta hankaloittaa?

Muistan ikuisesti koulun kuntotestit ja sen inhottavan pisteen, jossa CD:tä piti työntää eteenpäin polvet suorina. Kirottu eteenpäintaivutus! Sain siinä aina ryhmän alimmat pisteet. Kaverini tsemppasivat minua ja olivat varmoja, että pystyisin parempaan, mutta ei. Minä vaan en taivu. Notkeuteni vuoksi harrastin peruskouluaikana jääkiekkoa. Balettitanssijaksi minusta ei olisi ollut, ei myöskään taitoluistelijaksi. Jalkapallokin olisi ollut liian taipuisaa. Jääkiekko oli sopiva: varusteet päällä kukaan ei edes huomannut jäykkyyttäni. Lajissa vaaditaan ennemminkin nopeutta ja voimaa – ei sillä että minulla niitäkään olisi ollut. Valitettavasti tähänkin lajiin kuuluvat venyttelyt, joissa tönkköyteni paljastui. Ei tullut minusta jääkiekon pelaajaa.

Vielä tänäkin päivänä kaverini lohduttavat minua, että kyllä se notkeus venyttelyllä kasvaa. Kasvaisikin. Minusta tulee notkea sinä päivänä, kun joku keksii ihmisen kumiukoksi muuttavan lääkkeen. Yksi annos tänne kiitos – tavoitteena taivutusluokka A.