Mun lapsista tuleekin ruotsalaisia!

Olin välipäivinä Tukholmassa käymässä ja muistin, kuinka paljon rakastankaan Ruotsia. Ruotsinlaiva on muuten paras paikka vertailla suomalaisia ja ruotsalaisia – kummatkin ovat nimittäin aidoimmillaan. Suomalaiset tietenkin perskännissä laulamassa Juicen Viidestoista yö –biisiä ja ruotsalaiset iloisen hiprakassa tanssiravintolan puolella ABBAn tahtiin jorailemassa. Suomalaisten käsistä löytyy taxfreesta ostettua Karjalaa, ruotsalaisten käsistä ”någon härlig drink”.

Kesällä mennessäni laivalla Ahvenanmaalle pääsin observoimaan suomalaista ja ruotsalaista lastenkasvatustapaa aitiopaikalta. Oikealla puolellani nimittäin istui ruotsalaisperhe ja takavasemmalla suomalaispoppoo. Kummassakin pöydässä keskusteltiin samanaikaisesti lasten syömisestä. Ruotsalaisäiti yritti houkutella tytärtään syömään lihapullat ja perunamuusinsa sanoilla: ”Nå men Isabella, tänk på din bror som väntar på att du kunde gå och simma med honom. Vad roligt ni skulle ha! Och tänk att du blir inte stark och stor om du inte äter. Och Isabella, vad tråkigt det skulle vara om du hade ingen energi att simma och leka.” Ja Isabellahan söi hymy kasvoillaan. Samanaikaisesti toisaalla: ”No jo nyt on helvetti jos ei lapsi saa yksiä nakkeja ja ranskalaisia syötyä! Me ei kyllä mennä mihinkään uimaan jos et syö nyt heti sitä ruokaas!” Voitte vain kuvitella, että Pekka ei syönyt ruokaansa ennen kuin tätä huutoa oli jatkunut 15 minuuttia ja ennen kuin Pekkaa oli haukuttu kovaan ääneen Pekan sisaruksille. Kyllä se Pekkakin sitten lopulta söi, itku kurkussa.

Voitte ehkä kuvitella, että suomalainen lastenkasvatusmetodi ei houkuta mua. Mun lapset kasvatetaan ruotsalaisella tyylillä, josta tuloksena on tietenkin ruotsalaisia lapsia: kilttejä, tottelevaisia ja reiluja tasa-arvon puolestapuhujia. Harmi vain, että lapseni saavat äidinmaidossa känkkäränkkäasenteen, mutta ruotsalaisen positiivisesti ajatellen siitä varmasti pystytään kasvattamaan pois! Kun suomalaiset lapset makaavat ravintolan lattialla itkien ja huutaen haluavansa uimaan, mun lapset tulee Ruotsinlaivalla sanomaan ruoan jälkeen: ”Tack för maten! Vad roligt det skulle vara att simma nu.” Mukana olisi tietenkin mummo (mun äiti ei innostunut tästä ajatuksesta lainkaan) ja lapset sanoisivat mummolle: ”Mormor, vet du vad? Vi skulle vilja simma nu. Och vad roligt det skulle vara om du kunde komma med oss! Eller hur? Oj, vad härligt det skulle vara, mormor!”

Miten lapsista sitten kasvatetaan ruotsalaisia? No tietenkin avainasemassa on kieli ja kulttuuri. Lapsilleni luetaan iltasaduksi ruotsinkielistä Peppi Pitkätossua ja Vaahteramäen Eemeliä, jotta he oppivat taistelemaan – tietenkin ruotsalaisen hyvässä hengessä – itselleen tärkeiden asioiden puolesta eivätkä pelkää erilaisuutta. Syömme joka päivä yhdessä ja keskustelemme kaikki tärkeät asiat yhdessä läpi – jos joku haluaa vaihtaa kotiimme ostettavan vessapaperin merkkiä, neuvotellaan siitä vähintään kahtena iltana päivällispöydässä, jottei kenenkään ääni jää vahingossakaan kuulematta tilanteeseen liittyvien tekijöiden kuten väsymyksen vuoksi. Vaikka meidän perheessämmehän ei tunneta väsymystä: väsymys on suomalaisille – ruotsalaiset osaavat tasapainottaa elämänsä ja mikäli energia tuntuu joskus loppuvan, lähdetään kuntosalille treenaamaan Robynin tahtiin, minkä jälkeen nukahdetaan Eva Dahlgrenin enkelinääneen. Ah, sitä idylliä!

Ruotsalaiseen kulttuuriin ja ruotsalaisuuteen lapseni totutetaan heti syntymästä lähtien. Suomalaislapsien pinnasänkyjen yläpuolella on aina prinsessoja ja tähtiä sisältävät mobilet – minun lapseni kehdon yläpuolelle ripustetaan liehuva Ruotsin lippu. Rakas aviomieheni Johan, jonka kanssa olemme ruotsalaisen onnellisesti naimisissa, nikkaroi lippua liehuttavan laitteen eräänä talvi-iltana tasa-arvovaltuutetun toimistosta töistä tultuaan. Ja jotta lapseni tottuisivat meren keinutukseen ja kasvaisivat ruotsalaiseen purjehduskulttuuriin jo pienestä pitäen, on Ruotsin lipun alla siis kehto. Koska perheessämme ei ruotsalaiseen tapaan väsytä eikä ärsyynnytä, purjehdimme koko perheellä Tukholman ja Ahvenanmaan saaristossa kesäisin. Lapset istuvat kannella keskenään leikkien eivätkä koskaan riitele siitä, kuka saa leikkiä milläkin kivellä. Päinvastoin: jokainen tarjoaa toiselle sitä parasta leikkikalua ja –paikkaa, mutta ruotsalaiseen tapaan kukaan ei ole tarpeeksi itsekäs ottaakseen sitä. Oj, vad härligt!

Tältä maailma näyttää mun lasten näkökulmasta.

Huhuu, täällä Ahvenanmaa!

Kuinka laiska olenkaan! Viimeisestä blogitekstistäni on aikaa yhtä kauan kuin edellisestä lumisateesta. Ja juhannuskin on jo mennyt. Pieni kertaus: Luin pääsykokeisiin. Olin pääsykokeissa. Pääsin jatkoon. Olin haastatteluissa. Tämänhetkinen status: odottelen vastausta yliopistoista. Turun erityispedagogiikkaan olen jo päässyt.

Sitten Ahvenanmaalle. Olen kotiutunut tänne odotettua paremmin. Tuntuu kuin olisi mökillä. Porukka on mahtavaa. Meillä on täällä oma yhteisömme - tai oikeastaan yhteiskuntamme. Meillä on baarimestari, kokkeja, alkoholisti, hallitus, taksikuski, smurffijengi jne. Ja mua kutsutaan presidentiksi. En tiedä miksi, mutta kaikki käyttää sitä lempinimeä. Otan sen kohteliaisuutena!

Smurffifiilistä tulee tässä. Sattumalta alkuperäisen biisin esittäjä on Mr. President!

Total isolation

Sorry kamut, tutut ja serkun kaimat – olen eristäytynyt ulkomaailmasta. Minusta ette siis tule kuulemaan mitään ennen ensi viikon keskiviikkoa. Nyt vain luen kotona, en käy suihkussa enkä vaihda vaatteita. Joten te ette haluakaan tavata minua. Tänä yönä olen kirjoittanut aamuneljään saakka ja kädet huutaa hoosiannaa: rakko nimettömässä ja kynsiin sattuu (puristan niillä kynää kirjoittaessani). Angstaan. En osaa materiaalia kovinkaan hyvin ja koe on jo muutaman päivän päästä. Erityispedagogiikkaan Helsingissä otetaan sisään 15 – hakijoita on ollut yli 700. Että hyvät tsäänssit... Masentaa... Mutta toisaalta, jos mulle ei vielä avaudu ovet kouluun, avautuu ne ehkä helpommin ensi vuonna. Miksi mun piti tehdä pääsykokeiden aikaan niin paljon töitä? Miksi en osaa sanoa ei?

Juttuseuraa kaipaavia

Ihmiset vaikuttavat olevan liian kiireisiä kuuntelemaan toisiaan. Meillä on monia, jotka kaipaavat juttuseuraa. Keiden kummallisten tyyppien kanssa päädyin juttelemaan tällä viikolla?

1.  Kävelen karkkihyllyjen välissä Prismassa, kun eteeni ilmestyy yllättäen sulkaajänistikkari. Tikkari estää kävelyni eteenpäin ja vierestä kuuluu huuto: ”Kato! Mä sain tällasseen!” Tikkarin päästä löytyy käsi, joka kuuluu noin 3-vuotiaalle tytölle. Ihailen tytön tikkaria ja yhdyn hänen innostukseensa. Juttelen hänen kanssaan hetken, kun hän innoissaan kertoo tikkaristaan ja pääsiäissuunnitelmistaan. Äidillä taitaa olla liian kiire kuunnella tytön juttuja.

2. Perjantai-lauantai-välisenä yönä kuuntelin erään nuoren miehen kertomuksia ehdonalaisista tuomioista. Palataanpa ajassa taaksepäin: kaikki lähti siitä, kun yritin korjata huonoa riihimäkeläisyyttäni vierailemalla paikallisen nuorison suosimassa (ja ainoassa) menomestassa, Seurahuoneella. Hävettää, että olen ollut täysi-ikäinen jo useamman vuoden enkä ole vieläkään sen yläkertaan eli yökerhoon ehtinyt. Asia oli tietenkin korjattava pikimmiten. Menokynnystä madalsi Raappanan esiintyminen – tavallisena iltana en olisi varmaankaan sinne kehdannut mennä. Lähes välittömästi paikalle saavuttuamme seuraamme lyöttäytyi nuori mies kehuen ulkonäköämme. Hän sanoi, että näin kauniita naisia ei olekaan täällä aikaisemmin näkynyt. Ei varmaan, kun ystäväni edellisestä visiitistä oli kulunut jo 10 vuotta ja minä en ollut nenääni koskaan paikassa näyttänyt. Mies totesi samaan syssyyn kuitenkin, ettei edes tietäisi, jos kävisimme paikassa, kun hän ei yleensä pääse sisään. Porttikieltojen syyksi selvisi tappelualttius, joka oli johtanut lukuisiin tuomioihin. Tällä hetkellä miehellä oli kolme tai neljä ehdonalaista tuomiota päällä – hän ei itsekään muistanut tarkkaan. Että sellaista! Jouduimme ystäväni kanssa melkein käsirysyyn riidellessämme, kumpi kyseisen kultakimpaleen omakseen saa... Lopuksi mies halusi vielä halata meitä ja kiitti moneen kertaan, että olimme hänen höpinöitään kuunnelleet. Kun eivät ne muut naiset kuitenkaan kuuntele...

3. Lauantaina juttelin vielä varmaankin vartin verran erään ohikulkevan mummon kanssa, joka selitti ummet ja lammet kissoistaan, maalauksistaan ja lapsenlapsistaan. Mummon tarinat olivat valitettavan tylsiä, mutta kuuntelin hänen jorinoitaan ja hän tuli silminnähden iloiseksi siitä, että oli joku, jolle jutella.

Kuunnelkaa, hyvät ihmiset – kuunnelkaa toisianne. Antakaa aikaa, niin teillekin annetaan aikaa, kun sitä tarvitsette.

Ennakkoluuloja karistamassa

Olen valitettavasti ennakkoluuloinen monen asian suhteen - kuten uskoakseni kaikki ihmiset - mutta haluan päästä ennakkoluuloistani eroon ja kohdata ihmiset sellaisina kuin he ovat enkä vain jonkin ihmistyypin tai -ryhmän edustajina. Näin ollen rakastan, kun ennakkoluuloni lyödään alas. Joka kerta sen tapahtuessa minusta tulee astetta vähemmän ennakkoluuloinen.

Viikon ensimmäiset ennakkoluulot löi rikki tutut 9-luokkalaiset. Olin tällä viikolla sijaisena koulussa, jossa työskentelin viime kevään, ja vierailin hyppytunnilla pienluokassa, jossa olen ollut paljon sijaisena. Jo ennen kuin ehdin ovesta sisään astua kutsuttiin minut poliittiseksi asiantuntijavieraaksi yhteiskuntaopin tunnille. Minut istutettiin luokan eteen ja opettaja kertoi, että nyt heille on tullut vieraaksi politiikan asiantuntija, jolta saisi vapaasti kysyä kysymyksiä sunnuntain vaaleihin liittyen. Ajattelin oppilaat tuntiessani, etteivät he varmastikaan kysy mitään, vaan haistattavat vain paskat koko vaaleille. Yllätykseni olikin suuri, kun käsiä nousi monta paria ja kysymyksiä virtasi: ”Miksi perussuomalaiset voitti?” ”Mitä asioita perussuomalaiset ajaa?” ”Onko ne oikeasti kaikki aborttia vastaan?” Tästä keskustelu siirtyi pakolaisiin ja maahanmuuttajiin, oikeiston ja vasemmiston eroihin sekä liberaali-konservatiivi-vertailuihin. Olin niin onnellinen, kun sain puhua oppilaiden kanssa oikeista asioista – asioista, joita he tarvitsevat ymmärtääkseen yhteiskuntaa, maailmaa ja joista keskustellaan kahvipöydissä.

Tänään pidimme ystäväni kanssa Säkkärä ja Käkkärä –fantasiakampaamoa Riihimäen pääsiäistapahtumassa. Teimme mitä kekseliäimpiä ja hullunkurisimpia kampauksia mm. prinsessa-, peikkotyttö- ja punkkarityyliin. Asiakkaita riitti jonoksi asti. Eräänä hiljaisempana hetkenä Käkkärä huudahti ohikulkevalle yläkouluikäiselle pojalle, haluaisiko hänkin fledaansa fantasiakampauksen. Muodinmukaisesti pukeutunut poika totesi hetkeäkään miettimättä: ”Joo – voisinhan mä vaikka ottaakin!” Poika sai päähänsä muistaakseni puna-sini-vihreän irokeesin ja oli enemmän kuin tyytyväinen. Ihanan ennakkoluulotonta porukkaa – lisäksi minunkin ennakkoluuloni karisivat taas hitusen!

Ja jotta teidän ennakkoluulonnekin karisisivat hiukan, voin kertoa, että korkokengissä ja Marimekon hameessa työskentelevä nuori nainen avasi monikiloisia haukia ysiluokkalaisten kanssa biologian tunnilla torstaiaamuna. Kädet vain hauen sisään ja ei kun mahalaukkua avaamaan! Oppilaat sai ihmetellä, mihin kaikkeen minäkin ”hienohelma” pystyn... Ps. Yhden hauen mahalaukusta löytyi kaksi ahventa, joista toinen ei ollut vielä ehtinyt sulaa lainkaan! Aivan mieletöntä!

Nukahtamisongelmia? Tri Saara auttaa

Pyöritkö öisin sängyssä, kun uni ei vain tule? Stressaako jokailtainen nukkumaanmeno jo aamulla herättyäsi? Eikö fysiikan kirjojenkaan lukeminen vie Nukkumatin maille? Ei hätää: ongelmaasi on olemassa ratkaisu! Tri Saara saa vaikeimmankin tapauksen nukahtamaan – luomuna, ilman pillereitä!

Huomasin jo vuosia sitten minulle siunaantuneen mielettömän kyvyn: ihmiset nukahtavat seurassani. Joku saattaisi ottaa sen loukkauksena, mutta ajattelen asian positiivista puolta: saan selkeästi ihmiset niin rentoutuneiksi, että he nukahtavat. Yritän uskotella itselleni salaisuuden piilevän matalassa, rauhoittavassa äänessäni, koska en halua uskoa sen olevan kuollettavantylsissä jutuissani. Kuka nyt ei haluaisi kuunnella luentoja lapsikeskeisen kehitysyhteistyön ongelmista tai erityisoppilaiden yleisopetuksen luokkiin integroinnista keskellä yötä?

Ystäväni säpsähtää aamulla hereille ja ensimmäinen kysymys on: ”Saara, nukahdinko mä taas sun puheeseen?” ”Joo, nukahdit.” ”Ai anteeks!” ”Ei se mitään”, naurahdan. Joka kerta sama tarina: höpötän yöllä siihen asti, kunnes en enää saa vastaukseksi edes epäselvää muminaa. Suuni ei vain sulkeudu ennen kyseistä hetkeä – ja joskushan sitä voi ihan omaksi huvikseen jatkaa vielä senkin jälkeen. Olen selvästi erinomainen unilääke, minkä osa kavereistani jo tietääkin. Eräskin ystäväni soitti minulle pyörittyään tuskaisena sängyssä muutaman tunnin. Höpöttelin vähän aikaa puhelimeen eikä aikaakaan, kun langan päästä kuului vain hiljaista tuhinaa. Toimii!

Viime viikolla huomasin itsekin ääneni rentouttavuuden. Olin nimittäin lukenut pääsykoemateriaalia ns. äänikirjoiksi ja päätin kuunnella niitä mp3-soittimesta nukkumaan mennessäni. Viiden tunnin päästä heräsin valot päällä ja luurit korvissa. En muista ehtineeni illalla kuulemaan kuin muutaman lauseen, kun uni on jo ilmeisesti tullut. Sama homma junassakin! Ehkä vähän kummallista nukahtaa omaan ääneensä, mutta mikäs siinä vikana, jos on vain niin tylsä persoona, että saa kaikki vaipumaan uneen. Tri Saara väsyttää sinut jutuillaan, tervetuloa potilaaksi!

Innostusta, pettymyksiä ja kauneudenhakuisuutta

Pääsykokeet häämöttävät ja yritän omistaa kaiken liikenevän aikani niihin lukemiselle. Olen jopa lukenut pääsykoemateriaalin ensimmäisen artikkelin niin sanotusti äänikirjaksi, jotta voin kuunnella sitä lenkillä ollessani. Voi olla, että muutaman viikon päästä inhoan omaa ääntäni niin paljon, että elämässäni on mykkä jakso. Todennäköisesti kuitenkaan ei, sillä tätä papupataa ei herkästi hiljennetä ;) Pääsykokeisiin lukemisesta ei kuitenkaan luonnollisestikaan tule mitään ilman kaunista vihkoa, joka innostaa muistiinpanojen tekemiseen. Ostin kuvassa olevan vihreän kirjan lukemiseni tueksi, joten nyt olen aina innoissani päästessäni kasvatustieteiden kimppuun!

Marimekko-kirjoja

Pääsykoemateriaalista olen saanut elämääni ja opettajuuteen uusia näkökulmia. Ensimmäinen ajatus, jonka haluaisin kanssanne jakaa, tulee tässä:

”Vuonna 1925 Kisakentässä julkaistiin Martti Jukolan puhe, jossa tämä piti naisten ruumiinharjoituksia tärkeinä heidän luonteensa ja ulkonäkönsa vuoksi. Jukolan mielestä ”normaalina ei voida pitää nuorukaista, joka rakastuu matalarintaiseen ja kumaraselkäiseen tyttöön, niin perversistä se on.”

Seksuaalisuuden historiaa opiskeltuani ymmärrän onneksi, että käsitys perverssiydestä muuttuu ajan kanssa. Kirjallisuusanalyysia lukiossa opiskeltuani on päähäni iskostunut myös, että tulkinta on puoli merkitystä. Eli huomioikaa sana JA matalarintaisen ja kumaraselkäisen välissä – normaali nuorukainen voi siis hyvin rakastua matalarintaiseen TAI kumaraselkäiseen tyttöön. Mutta toisaalta, kuka meistä normaalia nuorukaista edes kainaloonsa haluaisi? Normaalius on tylsää. Ja yliarvostettua.

Pääsykokeisiin lukemisen ohella olen tehnyt sijaisuuksia kouluissa. Olen nauttinut siitä, että olen saanut taas tutustua uudenlaisiin oppilaisiin, opetuskäytäntöihin ja saanut uusia ideoita. Opetustyö on kyllä niin antoisaa, että vaikka sijaisuudet ovat vieneet arvokasta lukuaikaani, on töiden tekeminen samalla motivoinut minua lukemaan.

Tiistaina kävin vanhassa lukiossani, sillä olen ensi viikolla menossa sinne opettamaan enkun puhekurssia ja paria muuta enkun kurssia. Miten outoa – kuin paluu menneisyyteen! Aamuyhdeksältä odottelin steissillä kaveriani ja Suomi-angsti iski pahemman kerran. Kuinka rumia ihmiset ovatkaan! Ja huonosti pukeutuneita! Ja vaisuja! Kyllä ero Ruotsiin on merkittävä. Päivääni kuitenkin piristi komea nuori mies, joka käveli vastaani ja kysyi, haluaisinko kaksi ilmaista teatterilippua Helsingin Kaupunginteatterin Keltainen Kuu –näytelmään. Ja minähän halusin! Ensi viikolla sitten sitä katsomaan :)

Jatkoin päivääni vielä Hankenin (Svenska Handelshögskolan) kirjastoon lukemaan. Astelin sisään ja kyselin laulavalla ruotsalaisella aksentillani: ”Ursäkta, var finns biblioteket?” Sain kuitenkin vastaukseksi suomenruotsalaisen monotonisen ”En trappa ner” –vastauksen. Kyllä masensi taas! Lukusalin löydettyäni se olikin kämäinen ja tylsä kellarihuone, jossa ei ollut minkäänlaista näköalapaikkaa. Toisin kuin Göteborgin Handelshögskolanissa, jossa koko sali on yhtä näköalapaikkaa. Aivan kuin teatterissa! Mutta toisaalta ei siellä Hankenissa mitään katseltavaa edes ollut... Ensi kerralla parempi onni?

Göteborgin Handelsin kirjaston lukusali

Suomi kuittaa ja menee itkemään itsensä uneen. No ei nyt ihan, mutta kuvaannollisesti...