maanantai 7. helmikuuta 2011

Kirjakaupassa

Alla on vuodelta 2007 oleva teksti, joka on odottanut julkaisuaan. Se kertoo yhdestä elämäni mieleenpainuvasta kohtaamisesta.

"Vaeltelen Helsingin keskustassa vailla päämäärää, kerrankin kiireettä. Pieni yksinäinen kirjakauppa osuu tielleni. Kadulla on esillä kirjakaupan postikorttivalikoima, joka kiinnittää katseeni. Otan käteeni yhden, joka sopisi seinälleni. Astun sisälle maksaakseni kortin ja luova kaaos houkuttelee minut jäämään kauppaan.

Tutustun kirjoihin, joita en olisi koskaan uskonut päätyväni tutkimaan. Kulkeudun filosofia ja meditaatio –osastolle. Edessäni kyykyssä näen kolmekymppisen miehen. Hän selailee mielenrauhaa käsittelevää teosta. Katselen kirjoja samalla kun mietin, mistä mies on minulle tuttu.

Katseeni on ilmeisesti juuttunut häneen, sillä hän katsoo minua ihmetellen. Mitään kyselemättä mies kertoo nimensä ja ojentaa kätensä. Vastaan eleeseen esitellen samalla itseni. En saa päästäni ajatusta, että tuntisin hänet. Kuitenkaan nimeni ei vaikuta sanovan hänelle mitään.

Teatteri. Viime talvena olen ollut teatterissa. Hän seisoi lavalla ja puhui sanoilla, jotka olisin voinut kuulla omasta suustani. Vahvistan epäilykseni kysymällä. Kyllä, hän on näyttelijä. Hienoa, olet nähnyt kyseisen esityksen! Mitä ajatuksia näytelmä sinussa herätti?

Päällimmäisenä mieleeni on jäänyt se, kuinka näytelmä kyseenalaisti suomalaista nyky-yhteiskuntaa. Kaikkea mitä teemme. Olivatko ennen asiat paremmin? Sosiaaliturva, työttömyys, syrjäytyminen? Kun mennään osoittamaan mieltä, eikö siitä joskus voisi antaa positiivisen kuvan? Miksi aina lähdetään barrikadeille huutaen, vihamielisinä, vastustamaan? Miksei koskaan lähdetä näyttämään, kuinka tyytyväisiä olemmekaan jo saavutettuun?

Kyllä, minulla on aikaa lähteä kahville. Tässä hektisessä maailmassa, jossa edes ystäville ei enää riitä aikaa. Yhtäkkiä kaikki tekemättömät työt jäävät taka-alalle, sillä aion olla spontaani. Minun ajastani riittää hetki ihmisille.

Mies ottaa kirjansa, minä postikorttini. Mustavalkoisessa kortissa rakennusmiehet istuskelevat maalaustelineessä korkealla pilvenpiirtäjän huipulla. Heitä palvelemassa seisoo hieno hovimestari, jonka viinejä ja juustoja suttuisen näköiset työmiehet nautiskelevat. Olemme yhtä mieltä siitä, että kontrasti on uskomaton. Ihastelemme, kuinka se on niin hienosti kätketty, ettei tilanteessa ensi näkemällä välttämättä edes huomaa mitään outoa. Kuvassa kaikki näyttää kuuluvan yhteen.

Menemme kassalle, mutta kaupassa käy vain käteinen. Miehellä ei sitä ole, joten lainaan hänelle parikymppiä. Lähdemme pankkiautomaatin kautta kauppaan ja saan rahani takaisin. Ostamme naposteltavaa. Mies kertoo minulle myöhemmin ensi-iltansa saavasta näytelmästä, jota hän tällä hetkellä työstää. Kävelemme istumaan Esplanadin puistoon, jossa esillä on espanjalaisen taiteilijan hovinaisia esittäviä patsaita.

Juttelemme koulutuksesta, työelämästä ja politiikasta. Hän kertoo suunnitelman tasolla olevasta valokuvanäyttelystä, jonka idea on riskialtis, mutta onnistuessaan potentiaalinen menestys. Hämmästyn, mitä kaikkea ihmiset keksivätkään.

Huomaamme, että tuntien aikana ohi kävelevät turistit ovat vaihtuneet, mutta poseeraukset pysyneet samoina. Joka toinen ohikulkija haluaa itsestään valokuvan, jossa hän seisoo hovinaista esittävän patsaan vieressä kietoen kätensä patsaan käsivarren ympärille. Satoja turisteja, satoja poseerauksia. Jokainen turisti luulee keksineensä itse tämän poseerauksen. He eivät näe sitä samaa kaavaa, jota me muutaman tunnin ajan samassa paikassa istuneet näemme. Nauramme.

Katusoittajapariskunta lähestyy ja aloittaa serenadin. He luulevat meitä rakastavaisiksi, vaikka mies on lähes tuplasti ikäiseni. Rakkauslaulut kaikuvat ja meitä naurattaa. Annamme muusikoille muutaman kolikon kiitokseksi mieliimme jäävästä hauskasta muistosta.

Minun täytyy kiirehtiä junalle, jonka päätepysäkki on kiire. On pakko palata arkeen, sillä kalenteriini on merkitty tapaaminen. Hyvästelen miehen. Ei, emme vaihda puhelinnumeroita, emme edes sähköpostiosoitteita.

Junassa mietin, kuinka harmillista on, että kulttuurissamme tuntemattomat ihmiset eivät puhu toisilleen. Johtuuko se ujoudesta, alakuloisuudesta vai ilmastosta? Selityksiä on yhtä monta kuin asiaa ajatelleitakin. Herää kysymys, vaikenevatko ihmiset kaikkialla vai esiintyykö ilmiö vain meidän keskuudessamme.

Herätessäni en tiennyt, mitä päivä toisi mukanaan. En osannut kuvitellakaan, keneltä voi oppia elämään."

Tähän voin nyt, kun kohtaamisesta on kulunut kolme ja puoli vuotta, lisätä törmänneeni kyseiseen mieheen pari kertaa myöhemminkin. Ensimmäinen kerta oli puoli vuotta yhdessä viettämämme päivän jälkeen Vanhan ylioppilastalon joulumarkkinoilla. Mies istui Vanhan lavan reunalla ja pian huomasin käveleväni kohti tuttua naamaa. Tervehdimme toisiamme. Kumpikin sanoi vain yhden sanan. Jatkoin matkaani.

Toinen kerta oli vuosi kohtaamisen jälkeen Karjaalla, Faces-festareilla. Kävelin festareilla olevaan "elokuvateatteriin": pimeään huoneeseen, jossa näytettiin elokuvia. Istuin alas. Näin toisella puolella huonetta hahmon. Katsoin elokuvan loppuun, noin puoli tuntia. Ihmisiä tuli ja meni, kukaan ei jäänyt. Elokuvan loputtua valot syttyivät ja huomasin tuijottavani tuttuihin silmiin. Keskustelimme elokuvasta ja lähdimme taas omia matkojamme. Sen jälkeen emme ole törmänneet, mutta ilahdun aina huomatessani lehdessä jonkin häntä koskevan jutun. Me, hän ja minä, olemme jakaneet jotain erityistä. Olemme jakaneet hetken.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti