maanantai 14. helmikuuta 2011

Pertti, Martti, Erkki ja muut suomalaiset

Suomalaiset Göteborgissa eivät ole mikään harvinaisuus. Muutama vuosikymmen sitten tänne muutti töiden perässä suomalaislauma, jonka edustajista osa majailee täällä vieläkin. Mistä heidät sitten tunnistaa?

Seisoin lauantai-sunnuntai-yönä ystäväni kanssa raitiovaunupysäkillä. Yhtäkkiä kuuluu huuto: ”Vittu, perkele, huora!” Suomalainen, miten kiva! Tällä tavallahan sitä toisia tervehditäänkin. Suomalaisen tunnistaa siis siitä, että se on perskännissä ja huutelee törkeyksiä. Totesin ystävälleni hiljaa, että tämän takia en pidä suomalaisista.

Loistava paikka tavata muita suomalaisia on Systembolagetin jono lauantaina viittä vaille kolme. Kyseinen putiikki eli Ruotsin ”Alko” menee kiinni kolmelta. Viittä minuuttia aikaisemmin menen jonoon viettämään leppoisaa lauantaipäivää muiden suomalaisten seuraksi. Jono on usein monen kymmenen metrin mittainen ja kellon lyödessä kolme vartija asettuu viimeiseksi jonoon. Jos joku tulee myöhässä, alkaa usein kiroaminen, sillä silloin jonoon ei enää pääse ja seuraavaa Kossu-pulloa täytyy odottaa maanantaihin saakka. Jonossa sitten jutellaan Pertin, Martin ja Erkin kanssa, kuinka viinan hinta on kallistunut viime vuosina – silloin 60-luvulla heidän Ruotsiin muuttaessaan asiat oli paljon paremmin. Lähes kaikki paikalliset juopot ovat suomalaisia. Juttuseuraa siis löytyy!

Kun rupattelee kavereiden kanssa suomeksi julkisella paikalla, tulee aina joku huutamaan ”Vittu perkele saatana!” Ruotsalaiset ilmeisesti luulevat sen olevan perinteinen suomalainen tervehdys. Välillä joku sanoo myös ”yksi, kaksi, kolme” ja Koskenkorvaakin toistellaan. Tällaisessa tilanteessa kannattaa vain hymyillä.

Huvittavaa on myös, kuinka jokainen ruotsalainen alkaa kertoa minulle suomalaisilla juurilla varustetuista sukulaisistaan. Lähes jokaisella ruotsalaisella kaverillani on joko Liisa-mummo, Hilkka-isotäti tai Lauri-isoisoisä. Kirjoittaessa nimeni eräälle luennoitsijalle viime perjantaina, hän kysyi, olenko suomalainen. Vastattuani myöntävästi hän alkoi kertoa, kuinka hänen poikansa seurustelee suomalaisen tytön kanssa. ”Hon heter Anni.” Sain kuunnella pitkän tarinan pojan ja Annin rakkaudesta. Oletettavasti minua kiinnostaa, olenhan Suomesta.

Täällä ollessani olen oppinut, että joka kerta ulkomaalaisen tavatessaan ei tarvitse sanoa ääneen jokaista niistä neljästä sanasta, jonka osaa kyseisen henkilön äidinkielellä. Todennäköisesti he saavat kuulla ne jutut jokaiselta vastaantulijalta. Alkaa korvat turtua.

1 kommentti:

  1. ymmärrän täysin esille nostamasi "suomalaisuuden lieveilmiöt". Todellisuudessa (mielestäni) suomalaiset eivät ole kovinkaan ystävällistä kansaa vaan itse asiassa melko kylmää, kovaa, sisäänpäin lämpiävää ja epäystävällistä. En usko esimerkiksi Suomeen tulevien turistien hehkuttavan meitä vieraanvaraisena ja ystävällisenä kansana...

    VastaaPoista