Huhuu, täällä Ahvenanmaa!

Kuinka laiska olenkaan! Viimeisestä blogitekstistäni on aikaa yhtä kauan kuin edellisestä lumisateesta. Ja juhannuskin on jo mennyt. Pieni kertaus: Luin pääsykokeisiin. Olin pääsykokeissa. Pääsin jatkoon. Olin haastatteluissa. Tämänhetkinen status: odottelen vastausta yliopistoista. Turun erityispedagogiikkaan olen jo päässyt.

Sitten Ahvenanmaalle. Olen kotiutunut tänne odotettua paremmin. Tuntuu kuin olisi mökillä. Porukka on mahtavaa. Meillä on täällä oma yhteisömme - tai oikeastaan yhteiskuntamme. Meillä on baarimestari, kokkeja, alkoholisti, hallitus, taksikuski, smurffijengi jne. Ja mua kutsutaan presidentiksi. En tiedä miksi, mutta kaikki käyttää sitä lempinimeä. Otan sen kohteliaisuutena!

Smurffifiilistä tulee tässä. Sattumalta alkuperäisen biisin esittäjä on Mr. President!

Total isolation

Sorry kamut, tutut ja serkun kaimat – olen eristäytynyt ulkomaailmasta. Minusta ette siis tule kuulemaan mitään ennen ensi viikon keskiviikkoa. Nyt vain luen kotona, en käy suihkussa enkä vaihda vaatteita. Joten te ette haluakaan tavata minua. Tänä yönä olen kirjoittanut aamuneljään saakka ja kädet huutaa hoosiannaa: rakko nimettömässä ja kynsiin sattuu (puristan niillä kynää kirjoittaessani). Angstaan. En osaa materiaalia kovinkaan hyvin ja koe on jo muutaman päivän päästä. Erityispedagogiikkaan Helsingissä otetaan sisään 15 – hakijoita on ollut yli 700. Että hyvät tsäänssit... Masentaa... Mutta toisaalta, jos mulle ei vielä avaudu ovet kouluun, avautuu ne ehkä helpommin ensi vuonna. Miksi mun piti tehdä pääsykokeiden aikaan niin paljon töitä? Miksi en osaa sanoa ei?

Juttuseuraa kaipaavia

Ihmiset vaikuttavat olevan liian kiireisiä kuuntelemaan toisiaan. Meillä on monia, jotka kaipaavat juttuseuraa. Keiden kummallisten tyyppien kanssa päädyin juttelemaan tällä viikolla?

1.  Kävelen karkkihyllyjen välissä Prismassa, kun eteeni ilmestyy yllättäen sulkaajänistikkari. Tikkari estää kävelyni eteenpäin ja vierestä kuuluu huuto: ”Kato! Mä sain tällasseen!” Tikkarin päästä löytyy käsi, joka kuuluu noin 3-vuotiaalle tytölle. Ihailen tytön tikkaria ja yhdyn hänen innostukseensa. Juttelen hänen kanssaan hetken, kun hän innoissaan kertoo tikkaristaan ja pääsiäissuunnitelmistaan. Äidillä taitaa olla liian kiire kuunnella tytön juttuja.

2. Perjantai-lauantai-välisenä yönä kuuntelin erään nuoren miehen kertomuksia ehdonalaisista tuomioista. Palataanpa ajassa taaksepäin: kaikki lähti siitä, kun yritin korjata huonoa riihimäkeläisyyttäni vierailemalla paikallisen nuorison suosimassa (ja ainoassa) menomestassa, Seurahuoneella. Hävettää, että olen ollut täysi-ikäinen jo useamman vuoden enkä ole vieläkään sen yläkertaan eli yökerhoon ehtinyt. Asia oli tietenkin korjattava pikimmiten. Menokynnystä madalsi Raappanan esiintyminen – tavallisena iltana en olisi varmaankaan sinne kehdannut mennä. Lähes välittömästi paikalle saavuttuamme seuraamme lyöttäytyi nuori mies kehuen ulkonäköämme. Hän sanoi, että näin kauniita naisia ei olekaan täällä aikaisemmin näkynyt. Ei varmaan, kun ystäväni edellisestä visiitistä oli kulunut jo 10 vuotta ja minä en ollut nenääni koskaan paikassa näyttänyt. Mies totesi samaan syssyyn kuitenkin, ettei edes tietäisi, jos kävisimme paikassa, kun hän ei yleensä pääse sisään. Porttikieltojen syyksi selvisi tappelualttius, joka oli johtanut lukuisiin tuomioihin. Tällä hetkellä miehellä oli kolme tai neljä ehdonalaista tuomiota päällä – hän ei itsekään muistanut tarkkaan. Että sellaista! Jouduimme ystäväni kanssa melkein käsirysyyn riidellessämme, kumpi kyseisen kultakimpaleen omakseen saa... Lopuksi mies halusi vielä halata meitä ja kiitti moneen kertaan, että olimme hänen höpinöitään kuunnelleet. Kun eivät ne muut naiset kuitenkaan kuuntele...

3. Lauantaina juttelin vielä varmaankin vartin verran erään ohikulkevan mummon kanssa, joka selitti ummet ja lammet kissoistaan, maalauksistaan ja lapsenlapsistaan. Mummon tarinat olivat valitettavan tylsiä, mutta kuuntelin hänen jorinoitaan ja hän tuli silminnähden iloiseksi siitä, että oli joku, jolle jutella.

Kuunnelkaa, hyvät ihmiset – kuunnelkaa toisianne. Antakaa aikaa, niin teillekin annetaan aikaa, kun sitä tarvitsette.

Ennakkoluuloja karistamassa

Olen valitettavasti ennakkoluuloinen monen asian suhteen - kuten uskoakseni kaikki ihmiset - mutta haluan päästä ennakkoluuloistani eroon ja kohdata ihmiset sellaisina kuin he ovat enkä vain jonkin ihmistyypin tai -ryhmän edustajina. Näin ollen rakastan, kun ennakkoluuloni lyödään alas. Joka kerta sen tapahtuessa minusta tulee astetta vähemmän ennakkoluuloinen.

Viikon ensimmäiset ennakkoluulot löi rikki tutut 9-luokkalaiset. Olin tällä viikolla sijaisena koulussa, jossa työskentelin viime kevään, ja vierailin hyppytunnilla pienluokassa, jossa olen ollut paljon sijaisena. Jo ennen kuin ehdin ovesta sisään astua kutsuttiin minut poliittiseksi asiantuntijavieraaksi yhteiskuntaopin tunnille. Minut istutettiin luokan eteen ja opettaja kertoi, että nyt heille on tullut vieraaksi politiikan asiantuntija, jolta saisi vapaasti kysyä kysymyksiä sunnuntain vaaleihin liittyen. Ajattelin oppilaat tuntiessani, etteivät he varmastikaan kysy mitään, vaan haistattavat vain paskat koko vaaleille. Yllätykseni olikin suuri, kun käsiä nousi monta paria ja kysymyksiä virtasi: ”Miksi perussuomalaiset voitti?” ”Mitä asioita perussuomalaiset ajaa?” ”Onko ne oikeasti kaikki aborttia vastaan?” Tästä keskustelu siirtyi pakolaisiin ja maahanmuuttajiin, oikeiston ja vasemmiston eroihin sekä liberaali-konservatiivi-vertailuihin. Olin niin onnellinen, kun sain puhua oppilaiden kanssa oikeista asioista – asioista, joita he tarvitsevat ymmärtääkseen yhteiskuntaa, maailmaa ja joista keskustellaan kahvipöydissä.

Tänään pidimme ystäväni kanssa Säkkärä ja Käkkärä –fantasiakampaamoa Riihimäen pääsiäistapahtumassa. Teimme mitä kekseliäimpiä ja hullunkurisimpia kampauksia mm. prinsessa-, peikkotyttö- ja punkkarityyliin. Asiakkaita riitti jonoksi asti. Eräänä hiljaisempana hetkenä Käkkärä huudahti ohikulkevalle yläkouluikäiselle pojalle, haluaisiko hänkin fledaansa fantasiakampauksen. Muodinmukaisesti pukeutunut poika totesi hetkeäkään miettimättä: ”Joo – voisinhan mä vaikka ottaakin!” Poika sai päähänsä muistaakseni puna-sini-vihreän irokeesin ja oli enemmän kuin tyytyväinen. Ihanan ennakkoluulotonta porukkaa – lisäksi minunkin ennakkoluuloni karisivat taas hitusen!

Ja jotta teidän ennakkoluulonnekin karisisivat hiukan, voin kertoa, että korkokengissä ja Marimekon hameessa työskentelevä nuori nainen avasi monikiloisia haukia ysiluokkalaisten kanssa biologian tunnilla torstaiaamuna. Kädet vain hauen sisään ja ei kun mahalaukkua avaamaan! Oppilaat sai ihmetellä, mihin kaikkeen minäkin ”hienohelma” pystyn... Ps. Yhden hauen mahalaukusta löytyi kaksi ahventa, joista toinen ei ollut vielä ehtinyt sulaa lainkaan! Aivan mieletöntä!

Nukahtamisongelmia? Tri Saara auttaa

Pyöritkö öisin sängyssä, kun uni ei vain tule? Stressaako jokailtainen nukkumaanmeno jo aamulla herättyäsi? Eikö fysiikan kirjojenkaan lukeminen vie Nukkumatin maille? Ei hätää: ongelmaasi on olemassa ratkaisu! Tri Saara saa vaikeimmankin tapauksen nukahtamaan – luomuna, ilman pillereitä!

Huomasin jo vuosia sitten minulle siunaantuneen mielettömän kyvyn: ihmiset nukahtavat seurassani. Joku saattaisi ottaa sen loukkauksena, mutta ajattelen asian positiivista puolta: saan selkeästi ihmiset niin rentoutuneiksi, että he nukahtavat. Yritän uskotella itselleni salaisuuden piilevän matalassa, rauhoittavassa äänessäni, koska en halua uskoa sen olevan kuollettavantylsissä jutuissani. Kuka nyt ei haluaisi kuunnella luentoja lapsikeskeisen kehitysyhteistyön ongelmista tai erityisoppilaiden yleisopetuksen luokkiin integroinnista keskellä yötä?

Ystäväni säpsähtää aamulla hereille ja ensimmäinen kysymys on: ”Saara, nukahdinko mä taas sun puheeseen?” ”Joo, nukahdit.” ”Ai anteeks!” ”Ei se mitään”, naurahdan. Joka kerta sama tarina: höpötän yöllä siihen asti, kunnes en enää saa vastaukseksi edes epäselvää muminaa. Suuni ei vain sulkeudu ennen kyseistä hetkeä – ja joskushan sitä voi ihan omaksi huvikseen jatkaa vielä senkin jälkeen. Olen selvästi erinomainen unilääke, minkä osa kavereistani jo tietääkin. Eräskin ystäväni soitti minulle pyörittyään tuskaisena sängyssä muutaman tunnin. Höpöttelin vähän aikaa puhelimeen eikä aikaakaan, kun langan päästä kuului vain hiljaista tuhinaa. Toimii!

Viime viikolla huomasin itsekin ääneni rentouttavuuden. Olin nimittäin lukenut pääsykoemateriaalia ns. äänikirjoiksi ja päätin kuunnella niitä mp3-soittimesta nukkumaan mennessäni. Viiden tunnin päästä heräsin valot päällä ja luurit korvissa. En muista ehtineeni illalla kuulemaan kuin muutaman lauseen, kun uni on jo ilmeisesti tullut. Sama homma junassakin! Ehkä vähän kummallista nukahtaa omaan ääneensä, mutta mikäs siinä vikana, jos on vain niin tylsä persoona, että saa kaikki vaipumaan uneen. Tri Saara väsyttää sinut jutuillaan, tervetuloa potilaaksi!

Innostusta, pettymyksiä ja kauneudenhakuisuutta

Pääsykokeet häämöttävät ja yritän omistaa kaiken liikenevän aikani niihin lukemiselle. Olen jopa lukenut pääsykoemateriaalin ensimmäisen artikkelin niin sanotusti äänikirjaksi, jotta voin kuunnella sitä lenkillä ollessani. Voi olla, että muutaman viikon päästä inhoan omaa ääntäni niin paljon, että elämässäni on mykkä jakso. Todennäköisesti kuitenkaan ei, sillä tätä papupataa ei herkästi hiljennetä ;) Pääsykokeisiin lukemisesta ei kuitenkaan luonnollisestikaan tule mitään ilman kaunista vihkoa, joka innostaa muistiinpanojen tekemiseen. Ostin kuvassa olevan vihreän kirjan lukemiseni tueksi, joten nyt olen aina innoissani päästessäni kasvatustieteiden kimppuun!

Marimekko-kirjoja

Pääsykoemateriaalista olen saanut elämääni ja opettajuuteen uusia näkökulmia. Ensimmäinen ajatus, jonka haluaisin kanssanne jakaa, tulee tässä:

”Vuonna 1925 Kisakentässä julkaistiin Martti Jukolan puhe, jossa tämä piti naisten ruumiinharjoituksia tärkeinä heidän luonteensa ja ulkonäkönsa vuoksi. Jukolan mielestä ”normaalina ei voida pitää nuorukaista, joka rakastuu matalarintaiseen ja kumaraselkäiseen tyttöön, niin perversistä se on.”

Seksuaalisuuden historiaa opiskeltuani ymmärrän onneksi, että käsitys perverssiydestä muuttuu ajan kanssa. Kirjallisuusanalyysia lukiossa opiskeltuani on päähäni iskostunut myös, että tulkinta on puoli merkitystä. Eli huomioikaa sana JA matalarintaisen ja kumaraselkäisen välissä – normaali nuorukainen voi siis hyvin rakastua matalarintaiseen TAI kumaraselkäiseen tyttöön. Mutta toisaalta, kuka meistä normaalia nuorukaista edes kainaloonsa haluaisi? Normaalius on tylsää. Ja yliarvostettua.

Pääsykokeisiin lukemisen ohella olen tehnyt sijaisuuksia kouluissa. Olen nauttinut siitä, että olen saanut taas tutustua uudenlaisiin oppilaisiin, opetuskäytäntöihin ja saanut uusia ideoita. Opetustyö on kyllä niin antoisaa, että vaikka sijaisuudet ovat vieneet arvokasta lukuaikaani, on töiden tekeminen samalla motivoinut minua lukemaan.

Tiistaina kävin vanhassa lukiossani, sillä olen ensi viikolla menossa sinne opettamaan enkun puhekurssia ja paria muuta enkun kurssia. Miten outoa – kuin paluu menneisyyteen! Aamuyhdeksältä odottelin steissillä kaveriani ja Suomi-angsti iski pahemman kerran. Kuinka rumia ihmiset ovatkaan! Ja huonosti pukeutuneita! Ja vaisuja! Kyllä ero Ruotsiin on merkittävä. Päivääni kuitenkin piristi komea nuori mies, joka käveli vastaani ja kysyi, haluaisinko kaksi ilmaista teatterilippua Helsingin Kaupunginteatterin Keltainen Kuu –näytelmään. Ja minähän halusin! Ensi viikolla sitten sitä katsomaan :)

Jatkoin päivääni vielä Hankenin (Svenska Handelshögskolan) kirjastoon lukemaan. Astelin sisään ja kyselin laulavalla ruotsalaisella aksentillani: ”Ursäkta, var finns biblioteket?” Sain kuitenkin vastaukseksi suomenruotsalaisen monotonisen ”En trappa ner” –vastauksen. Kyllä masensi taas! Lukusalin löydettyäni se olikin kämäinen ja tylsä kellarihuone, jossa ei ollut minkäänlaista näköalapaikkaa. Toisin kuin Göteborgin Handelshögskolanissa, jossa koko sali on yhtä näköalapaikkaa. Aivan kuin teatterissa! Mutta toisaalta ei siellä Hankenissa mitään katseltavaa edes ollut... Ensi kerralla parempi onni?

Göteborgin Handelsin kirjaston lukusali

Suomi kuittaa ja menee itkemään itsensä uneen. No ei nyt ihan, mutta kuvaannollisesti...

Neuvosto-Suomi

Maanantaina karistin Göteborgin hiekat kesäkengistäni ja lähdimme matkaan kohti Suomea. Matkalla näin jotakin, jonka vuoksi en voi enää koskaan vakuutella skandinaaveille Suomen olevan osa Pohjoismaita: näin Neuvosto-Suomen.

Kaikki alkoi laivalta, jossa hyttiämme vielä siivottiin meidän saapuessamme sinne. Hytin edelliset asukkaat olivat ilmeisesti olleet joitakin nuorisohuligaaneja, sillä siivooja kertoi joutuvansa vaihtamaan kaukosäätimen, kun siinä oli jotain möhnää. Siivoojan käväistessä respassa uutta kaukosäädintä hakemassa me vilkaisimme hyttiämme. Avatessamme alasängyn seinältä paljastui ruskeankeltaisia valuvia vanoja – kuivahtaneita, tosin. Minua kauhistutti ja totesin, että asialle täytyy tehdä jotain: me haluamme uuden hytin. Vanhempani totesivat kuitenkin supisuomalaiseen tapaan, että eiväthän he nyt mitään uutta hyttiä tarvitse – ihan hyvä täälläkin on olla. Tässä tilanteessa sisäinen ruotsalaiseni heräsi eloon ja marssi respaan uutta hyttiä pyytämään. Tilanteessa säilytettiin toki kohteliaisuus eikä ketään haukuttu – siivooja oli varmasti tehnyt parhaansa, mutta kiirehän heillä on. Vanojen lisäksi huomautettiin pesuaineiden liiallisesta käytöstä, olihan joukossamme yksi astmaatikko. Tämä on kyllä ruotsalaisissa parempaa: he vaativat palvelua, jos jostain maksavat. Suomalaiset ovat aivan liian vaatimattomia. Uusi hytti järjestyi ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Hytin saatuamme vaihdoimme maisemaa ravintolaan, jossa tarjoilijanamme toimi Eija. Eija puhui asiakkailleen suomalaisen kohteliaaseen tyyliin: ”Mikä sun ruoka on?”, ”Valitse siitä listasta” ja "Tässä on nää perunat, ne on teille kahdelle. Ota sä vaikka siitä eka." Esimerkit eivät valitettavasti pysty antamaan kuvaa siitä, kuinka tylyä Eijan niin sanottu palvelu oli. Äitini antoikin tarkan analyysinsa: Eija oli selvästi siivooja, joka oli työvoimapulassa laitettu tarjoilijanhommiin. Eijalla oli siivoojan korvakorutkin: tiedättehän, sellaiset kultaiset renkaat, jotka eivät ole ihan kokorenkaat. En tiennyt enää ollako huvittunut vai ärsyyntynyt, kun Eija tarjoili ruokamme siivoushanskoissa. Muilla tarjoilijoilla oli täydellisesti istuvat satiinintyyppiset tarjoiluhanskat, kun taas Eijalla puuvillaiset jättikokoiset siivoushanskat, joissa oli kaiken huipuksi vihreä siivousraita. Huh! Lisäksi Eija ei tiennyt viineistä mitään eikä edes toivottanut hyvää ruokahalua. No, kaikki eivät ole asiakaspalvelijoita luonnostaan eikä heidän ehkä koskaan asiakaspalvelijoiksi pitäisi ryhtyä. Valitettavaa, että ravintolassa, jossa pääruoasta saa maksaa pari kymppiä, saa tällaista palvelua.

Seuraavana aamuna Turkuun saapuessamme kohtasin karun totuuden: lunta, jota en ollut oikeastaan nähnyt sitten Suomesta uudenvuoden jälkeen lähdettyäni. Mutta pahempaa oli tulossa: huomasin, että Ruotsista tullessa Suomi näyttää aivan samalta kuin esimerkiksi Puola näyttää Suomesta tullessa. Kaikkialla oli keskeneräisiä rakennuksia, talot likaisenruskeita ja niiden pihat hoitamattomia ja täynnä vanhoja autonromuja. Edellisenä päivänä Ruotsin halki ajaessamme ei tällaisia taloja ollut näkynyt yhtäkään – nyt emme bonganneet siististi hoidettua taloa ja pihamaata. Näin Suomen ruotsalaisen silmin: rapistuneena, vanhentuneena ja hoitamattomana – aivan, kuten me näemme esimerkiksi Venäjän ja Baltian maat Suomeen verratessamme.

Kaiken kruunasi pysähtymisemme yksinäiselle Teboilille. Rakennus oli harmaa betoninen laatikko ja sisällä olevista tuotteista olisi todennäköisesti löytynyt vielä markkahintalaput, jos olisi pölyn alta viitsinyt kaivaa. Hyllyt olivat vinksallaan ja tiskissä oli kymmenisen erilaista lihatuotetta: lihapiirakka nakeilla; ruisleipä salamilla, maksamakkaralla ja kananmunalla; sämpylä kinkulla, maksamakkaralla ja suolakurkulla jne. Yksi kasvisvaihtoehtokin löytyi! Kyseessä oli vitivalkoinen sämpylä, jonka välissä oli reippaasti voita ja kuusi juustosiivua. Tiskin takana meitä palveli viisissäkymmenissä oleva meikitön nainen, jonka päässä oli donitsilla sidottu poninhäntä ja päällä Teboilin sininen muutamaa kokoa liian suuri takki. Kohtaus oli kuin Kaurismäen leffasta. Nainen ei turhia puhunut, mutta rekkamiesten astuessa sisään hän kohotti ryhtiään niin että poninhäntäkin heilahti! Telkasta tuli piiretty, jossa oli hahmojen päiden kohdalla valokuvat oikeista ihmisen päistä. Kuin suoraan Neuvostoliitosta!

Visiittimme päätimme vessaan, jonka lavuaari oli kirkkaanoranssi aivan kuin vanhojen yöjunien makuuvaunuissa. Lattialla oli tummanruskea laatat eikä vessaan ollut selvästi koskettu sitten kultaisen 70-luvun. Pöntön kansi oli lähtenyt matkoilleen ja jäljelle oli jäänyt vain musta rengas koristamaan valkoista pönttöä, jossa oli ruosteenruskea pystyraita, jonka vesi oli ilmeisesti vuosikymmenten kuluessa jättänyt. Pöntöllä istuskellessa luin seinään kiinnitetyn tekstin: ”Jos haluat säästää meiltä yli määräisen viemärin avaus maksun, laita siteet ja tamponit alla olevaan poljin roskikseen.” Vilkaisin mainittua ”poljinroskista”, joka osoittautui mustaksi siivousämpäriksi, joka oli niin vanhaa mallia, ettei sellaisia enää saa mistään. Ämpärissä ei ollut muovipussia, mutta sen sijaan pohjalla oli arviolta vain muutamia vuosia vanha ruskea purkka. Nauroin ääneen vessassa ollessani ja vielä enemmän nauroimme yhdessä autoon päästyämme. Tervetuloa Neuvosto-Suomeen! Vähän alkoi kaduttaa, että vaihdoin kauniin ja lämpimän Ruotsin tähän murheellisten laulujen maahan.

Astiat ja ystävät, elämän sokeri

Pakkaus on aloitettu. Se ahdistaa, sillä eiväthän rakkaat astiani tietenkään laatikoissa ansaitse olla! Ostin niitä varten silkkipaperiakin, jotteivat ne joutuisi olemaan kovan sanomalehden kourimina. Silti tunnen astioideni tukehtuvan laatikoihin. Rumiin, ruskeanharmaisiin pahvilaatikoihin. Yök! Kuinkakohan kauan Iittalani, Arabiani ja Pekka Paunilani joutuvat niissä asumaan? Ovatkohan ne hengissä vielä syksyllä, kun pääsevät taas kaappeihini, joiden sijaintia en vielä tiedä? Toivottavasti ovat, sillä minä rakastan astioitani.

Sitä ei moni ymmärrä, mutta tosiystävät tietävät, kuinka paljon astioitani rakastan. He eivät ehkä ymmärrä sitä, että itkin rikottuani yhden Primavera-kulhoistani, joita ei enää saa mistään. Mutta ainakin he tietävät sen. Eräs tällainen ystävä on Laura, jonka seurasta nautin hirmuisesti. Laura tietää astioideni ja minun välisestä tiiviistä suhteesta ja olen saanut huijattua Lauraa jo useamman kuukauden ajan, hahaa! Paljastettakoon nyt, etten kiellä häntä tiskaamasta, koska pelkään hänen hajottavan astiani. Siinä luulossa hän on nimittäin tähän asti elänyt. Kiellän häntä tiskaamasta, koska haluan hänen ottavan lungisti ollessaan luonani kylässä. Anteeksi Laura, että olen antanut sun elää siinä luulossa, etten luottaisi suhun. Oikeasti tykkään susta niin paljon, että haluan sun vain rentoutuvan!

Lauraa tulee ikävä. Iso, sydäntä polttava ikävä. Lauran kanssa nauretaan, puhutaan asioista, joista ei saisi puhua, ja haaveillaan miehistä, jollaisia ei ole olemassa. Lauran kanssa tiedetään, että kannattaa äänestää puoluetta, joka tukee meidän tulevaisuuttamme: yksinäisten naisten oikeutta hankkia lapsia (vaikka inhoan termiä yksinäinen nainen, en tiedä mikä muu siihen sopisi). Lauraa ei voi sanoin kuvailla, hän vain on. Huipputyyppi, ihana ystävä, rentouttavaa seuraa – sanat eivät riitä kertomaan. Onnekseni Laura on suomalainen, joten hän tulee Suomeen kylään silloin tällöin. Ja olen jo ilmoittanut hänelle, että jos hänellä ei ole Suomen-vierailuillaan aikaa minulle, tulen höpöttämään hänen kanssaan hänen käydessään vessassa. Linnoittaudun oven eteen, jolloin hän ei pääse pois ennen kuin on kuunnellut loppuun höpötykseni, hahaa!

Kinkkisempi tapaus on ystäväni Janna. Jannalla ei nimittäin ole mitään kytköksiä Suomeen, mutta joka puolelle muuta maailmaa on, mikä tarkoittaa hänen olevan aina menossa. Näin ollen en tiedä, koska Jannan kanssa tapaamme uudelleen. Näillä näkymin emme ole samassa maassa ennen marras-joulukuuta. Sen tajuttuani pääsi itku :( Jannan kanssa jaamme samat kokemukset ja kiinnostuksenkohteet. Hän opiskelee samaa kuin minä, on työskennellyt hotelleissa ja jakaa jopa yhden pahimmista painajaisistani. Janna on kultakimpale, jonka joudun päästämään käsistäni.

Kaiken lähtöni aiheuttaman surun ja surkeuden keskellä en voi kuitenkaan muuta kuin olla onnellinen siitä, että olen tavannut ihmisiä, joihin olen tykästynyt. Nimeltä mainittujen lisäksi Göteborgiin jää lukuisia mahtavia tyyppejä, joiden seurasta olen nauttinut ja joiden seuraan toivon pääseväni vielä joskus. Olette huipputärkeitä <3

Prokrastinaation jalo taito

Prokrastionaatio tarkoittaa, että tekee kaikkea muuta kuin sitä, mitä pitäisi. Kyseiselle harrastukselle ei ole suomenkielistä sanaa – nettisanakirja ehdottaa englanninkieliselle procrastination-termille sopiviksi suomennoksiksi myöhemmäksi siirtämistä tai viime hetkeen jättämistä. Selitykseksi ei tarvita kuin yksi sana: kotitentti. Joka kerta, kun yritän kirjoittaa kotitenttiä, keksin paljon parempaakin tekemistä. Kuluneiden päivien aikana olen hinkannut uunini putipuhtaaksi, pessyt kaikki pellit ja ritilän sekä uunin alle piiloutuneen pölyisen lattian. Lisäksi olen pakannut kirjani ensi viikolla odottavaa muuttoa varten sekä suunnitellut vieväni osan vaatteistani ja laukuistani paikalliselle Punaiselle Ristille, jotta he voisivat myydä ne kirpputorillaan. Lisäksi olen selaillut ihania vaatteita, laukkuja ja kenkiä nettikaupoissa. Mitään en ole onneksi ostanut! Mutta alla näkyvistä kierrätysmuovista valmistetuista kengistä haaveilen. Miten nerokkaat ne olisivatkaan sateisina kevät- ja syyspäivinä!

Kengät ovat brasilialaiselta Melissa-merkiltä, joka tekee yhteistyötä mm. Vivienne Westwoodin kanssa. http://www.melissa.com.br/en/produtos

Olen sen verran hyvin viime aikoina välttänyt turhanpäiväistä shoppailua, että harkitsen itseni palkitsemista laukulla, jollaista olen himoinnut vuosia. Ainoa ongelma on tietenkin raha – laukku maksaa niin paljon, ettei sen hintaa voisi ikinä kertoa äidille. Pakkaamista kyllä riittää eikä kotitenttikään juuri edisty – ainakaan jos kirjoittamisen sijaan katselee Färjan-nimistä ohjelmaa, joka kertoo risteilyörvellyksestä Vikingin Cinderellalla. Ja yksi hyvä prokrastinaatiokeino on tietenkin blogin kirjoittaminen ;)

Viikonloppuna minulla oli kylässä hyvä ystäväni. Hän tuli Lontoosta asti kylään, koska tarvitsin apua ruokavarastojeni tyhjentämisessä. Olen maailman paras ruoanhamstraaja – jääkaappi, pakastin ja kuivakaappi pursuavat aina liitoksistaan. Jo kuukauden ajan olen joutunut suunnittelemaan kaikki syömiseni tarkkaan, jotta saisin kaappien sisällön mahdollisimman nerokkaasti hyödynnetyksi. Perjantai-lauantaiyönä leivoin sämpylöitä, joista osaan laitoin porkkanaa ja juustoa, osaan aurinkokuivattuja tomaatteja ja oliiveja. Ja taas tyhjeni ruokakaapit!

Sämpylät kävivät kaupaksi kyläilijälle - niin kuin kaikki muukin ruoka!

Lauantaina menetin halloumijuustoneitsyyteni ja kokeilin tätä maanmainiota herkkua pastakastikkeessa, jossa oli halloumin lisäksi katkarapuja ja kirsikkatomaatteja, nam! Silloin kylässä oli Lontoosta lentäneen ystäväni lisäksi ihana Göteborgissa asuva suomalainen tyttö, jota tulen kaipaamaan aivan himputisti. Tiesin, että näillä kahdella synkkaisi, onhan kummallakin härski huumorintaju – siis huumorintaju minun makuuni! Halusin näyttää kyläilijälle Andra Långgatanin, Göteborgin ”punaisten lyhtyjen alueen”, josta on kuitenkin viime vuosina tullut suosittu hengailupaikka: kaljaa, seksikauppoja ja strippibaareja. Hörppäsimme mukavassa baarissa lasilliset ja pohdiskelimme hyviä stripparinimiä vastapäisen strippibaarin innoittamina. Strippibaarin mainostaulu kertoi siellä kyseisenä iltana esiintyvistä ”taiteilijoista”. Chanelit, Parisit, Natashat ja Tatjanat ymmärsimme strippariniminä, mutta vähän kummastutti esimerkiksi Majbjörn, joka on siis täyden kympin mummonimi. Se on vähän kuin joku ottaisi strippinimekseen Hilkka, Ulla-Maija tai Anneli! Pisteet kotiin veti kuitenkin oma lempparini Vagina, joka ei selvästikään jätä mitään arvailujen varaan.

Hullulle perheelleni tiedoksi: olen adoptoinut perheeseemme uuden henkilön. Kutsun australialaiseen tyyliin lontoolaista ystävääni nimellä ”brother from another mother”, koska henkilö on kuin veli minulle. Hänen kanssaan piereskellään, nauretaan noloille jutuille ja kerrotaan vessavitsejä. Ja eikös sisaruksen tee henkilöstä se, että heidän kanssaan vajotaan taas lapsen tasolle? Herra ilmaisi myös kiinnostuksensa liittyä perheeseemme, kun kuuli, mitä kaikkea sisarustemme kanssa teemme. Kaikki perheeseemme liittymiseen vaadittavat perusasiat ovat kunnossa: kummallinen huumorintaju, mieletön syöminen ja vuorokauden ympäri nukkuminen. Ne kaksi vuorokautta, kun hän oli täällä, olivat täynnä naurua. Ja tietenkin valitusta – hän nimittäin ei piittaa valituksestani! Se on loistavaa: saan valittaa juuri niin paljon kuin haluan!

Tuleva viikko sisältää kirjoittamista, lukemista ja pakkaamista. Torstai-iltana on deadline tentille, jonka 2000 sanasta olen kirjoittanut vasta 378. Sen jälkeen joudun perjantaina järjestelemään muuttoon liittyviä asioita ja illalla olisi tarkoitus viettää pienimuotoisia läksiäisiä. Göteborgilaiset: tervetuloa! Paikkaa ja aikaa ei ole vielä päätetty eikä muitakaan suunnitelmia tehty, joten ehdotuksia saa heittää :) Lauantaina vanhempani ja pikkuveljeni jo saapuvatkin. Melko uskomatonta, että aikani Göteborgin kaduilla tulee päätökseen... Mutta toisaalta edessä on paljon, mitä innolla odotan: pääsykokeet, kesä Ahvenanmaalla ja toivottavasti uudet opiskelut syksyllä!

Anna Järvisen tunnelmiin on hyvä lopettaa:

”Och jag längtar redan hem, har redan hemlängtan. Helsinki tule mut hakemaan. Tule, mennään!”

Mies ei ole mies ellei niin sanota

Tasa-arvosta puhutaan niin kovasti. Mutta mitä tasa-arvo loppujen lopuksi on? Onko se sitä, että meillä kaikilla on tasa-arvoiset lähtökohdat? Vai onko se sitä, että kaikkia kohdellaan tasa-arvoisesti? Käsityksiä on monia: keskityn huomisen tasa-arvon päivän kunniaksi sukupuolten väliseen tasa-arvoon.

Monessa kielessä on kaksi sanaa sukupuolelle: yksi, joka viittaa biologiseen sukupuoleen, ja toinen, joka viittaa sukupuoleen sosiaalisena ja kulttuurillisena konstruktiona. Ruotsiksi nämä sanat ovat kön ja genus, englanniksi sex ja gender. Suomen kielessä ei ainakaan minun tietämykseni mukaan ole kahta eri sanaa – korjatkaa, jos olen väärässä. Biologinen sukupuoli on helpompi määritellä, vaikka onhan meillä ihmisiä, joiden biologinen sukupuoli on tulkinnanvarainen. Sosiaalinen ja kulttuurillinen sukupuoli onkin sitten kinkkisempi juttu. Se on sitä, miten esimerkiksi kävelemme, esittäydymme ja käyttäydymme sisältäen myös sosiaaliset ja kulttuurilliset odotukset, jotka meihin sukupuolen perusteella kohdistuvat.

Biologisesti emme sukupuolten välistä eroa pysty kaventamaan: biologisesti miehet ovat vahvempia ja naiset ainoa sukupuoli, joka pystyy synnyttämään. Näin se on eikä se (ainakaan kovin todennäköisesti) muuksi muutu. Gender-erot sen sijaan ovat meidän käsissämme. Mitä odotamme tytöiltä, mitä odotamme pojilta? Nämä erot näkyvät niin koulussa kuin työelämässäkin. Tyttöjen on käyttäydyttävä hillitymmin, kun taas poikaa pidetään kummallisena, jos hän on rauhallinen. Odotukset tulevat meiltä aikuisilta. Mielenkiintoista on, että lapsethan eivät ole lainkaan tietoisia sukupuolieroista ellemme me aikuiset niitä heidän päähänsä istuta. Lasten mielestä on aivan luonnollista, että toisella on pimppi ja toisella pippeli eikä se menoa muuksi muuta. Heidän kasvaessaan sukupuoliroolien tiedostaminen kuitenkin kasvaa: tytöille ja pojille on esimerkiksi omat vessat ja pukuhuoneet ja mediassa näkyy, kuinka tytöt leikkivät nukeilla, kun taas autot kuuluvat pojille. Sukupuolesta tulee tekijä – enää omaa pippeliä ei ole soveliasta näyttää eikä tyttöjen ole soveliasta leikkiä autoilla.

Lapset kasvatetaan monesti tiettyyn sukupuoleen. Olen kuullut useasti ihmisten keskustelevan, kuinka olisi mukavaa kasvattaa sekä tyttö että poika. Minä en aio kasvattaa kumpaakaan. Sen sijaan, jos joskus saan lapsia, aion kasvattaa heistä ihmisiä. Niin minutkin on kasvatettu ja olen siitä onnellinen. Hyvänä esimerkkinä toimii äitini keskustelu ystävänsä kanssa. Ystävä oli juuri hehkuttanut sitä, kuinka on ihanaa, että on sekä tyttö että poika. Silloin pikkuveljeni käveli huoneeseen autoilla leikkien. Ystävätär huomautti suureen ääneen: ”Noin ne pojat leikkii autoilla.” Äitiäni tapaus kismitti, kun hän ei halunnut mennä yhteiskunnan meille asettamien sukupuoliroolien mukaan. Pian pikkuveljeni tuli huoneeseen uudelleen, tällä kertaa nukenrattaita työntäen. Äitini pääsi sanomaan takaisin: ”Ja noin ne pojat leikkii nukeilla.”

Minä olen saanut olla sellainen kuin olen. Poikaa ja tyttöä, poikamaista ja tyttömäistä ei aiemmin ollut olemassakaan minun elämässäni, mutta tietenkin yhteiskunta sai jossain vaiheessa minutkin tietoiseksi näistä termeistä. Pienenä leikin porukassa, jossa oli minun lisäkseni kahden käden sormilla laskettavissa oleva määrä poikia. Porukassa ei kuitenkaan ollut poikia ja tyttö, vaan pelkästään lapsia. Minulla oli lyhyet hiukset ja hiirenhäntä kuten muillakin ”jengiläisillämme”. Sukupuolesta tietoiset isosiskoni kysyivätkin joskus, miksi leikin vain poikien kanssa. Vastasin tähän, etteivät Simo, Otso, Juhana, Anssi, Juho ja Ilmo [kuuluikohan ydinporukkaamme vielä joitain muitakin?] ole poikia. Kun minulta kysyttiin, mitä Simo, Otso, Juhana, Anssi, Juho ja Ilmo sitten ovat, jos eivät poikia, vastasin: ”No Simo, Otso, Juhana, Anssi, Juho ja Ilmo tietenkin.”

Toisin kuin lasten keskuudessa, aikuisten maailmassa sukupuolierot ovat merkittäviä. Minusta on silti uskomatonta, miten selkeästi sukupuolen perusteella syrjitään. Kuten jo naistenpäivänä kirjoitinkin, naisten ja miesten välille tehdään selkeä ero – heiltä odotetaan eri asioita. Mieheltä odotetaan hyvää päätöksentekokykyä, naiselta empaattisuutta. Tasa-arvon puolesta taistellaan usein kiintiöiden avulla. En kuitenkaan ymmärrä, miten tasa-arvoon päästäisi kiintiöiden kautta. Tämä on epätasa-arvoa kukoistavimmillaan! Eihän se edistä tasa-arvoa, että valtion nimittämissä yritysten hallituksissa kummankin sukupuolen tulee olla edustettuna vähintään 40 prosenttisesti. Päinvastoin: silloin sukupuolesta tehdään tekijä. Tasa-arvoa on se, ettei sukupuolella ole merkitystä. Kiintiöt hiiteen, sanon minä. Se on ensimmäinen askel siihen, ettei sukupuolesta voida enää puhua sosiaalisena ja kulttuurillisena konstruktiona. Meidän on tähdättävä siihen, että sukupuoli on jonain päivänä vain biologinen tekijä.

Minulle feminismi tarkoittaa taistelua tätä sosiaalisesti ja kulttuurillisesti muodostunutta sukupuolta vastaan. Siihen kuuluvat paitsi yleisesti feministien agendaan mukaanluettavat taistelukentät, myös mm. asevelvollisuuden muuttaminen tasa-arvoiseksi. Koska kuten sanottu: tasa-arvoa on se, ettei sukupuolella ole merkitystä vaan kuin biologisessa mielessä. Kyllä, miehet ovat fyysisesti vahvempia ja soveltuvat näin ollen nykyisenkaltaiseen asepalvelukseen paremmin kuin naiset. Mutta kyllä sieltä varmasti naisillekin tilaa löytyisi! Minä ottaisin tasa-arvon nimissä mieluummin vaikka kumpaankin sukupuoleen ulottuvan asevelvollisuuden kuin nykyisen systeemin, joka vahvistaa sukupuolten välistä eroa. Vaikka ideaalitilannehan olisi, ettei kukaan olisi asevelvollinen.

Maailman, tai ainakin Itämeren, toisella puolella

Julkaistaanpa se nyt ihan näin virallisesti: kyllä, olen tulossa Suomeen. En vain käymään, vaan lukemaan pääsykokeisiin. Tarkoitus on ottaa kuusi viikkoa VAKAVAsti eli lukea VAKAVA-materiaalia, jolla pyrin luokanopettajaksi ja erityispedagogiikkaa opiskelemaan. Göteborg on napannut suuren palasen sydämestäni ja haluaisin mielelläni jäädä tänne. Ruotsalaiset on ihania, varsinkin niin sanotut kaksilahkeiset, ja olen jo ehtinyt rakentaa tänne elämän. Mutta tämä koulutus ei ole minun juttuni, minkä huomaan taas kotitenttiä kirjoittaessani. Tehtävänä on vastata kysymykseen, miten erilaiset vallan muodot voivat joko mahdollistaa tai estää sosiaalisesti kestävää globaalia kehitystä niin makro- kuin mikrotasolla. Ja vaatimuksena on tietenkin käyttää apuna kurssikirjallisuutta, jota en ole ihan hirveän paljon lukenut. Uups! Viime viikolla luin seksuaalisuuden historiaa ja katsoimme luennolla elokuvan Real women have curves. Ei, tätä en ajatellut tulevani opiskelemaan. Vaikuttamistyö kehitysasioiden parissa saa jäädä harrastuksen tasolle, kuten se on ollut aikaisemminkin.

Kyllä minusta opettaja on tarkoitus tulla. Koen, että se on tapa, jolla minun sittenkin kuuluu muuttaa maailmaa. Ja maailmahan ei muutu ellei sitä muuteta! Erityisluokanopettajuus olisi tähtäimessä. Se onnistuu kahta kautta: luokanopettajakoulutuksen kautta, johon sitten voi rykäistä päälle erityisopettajan erillisopinnot tai vaihtoehtoisesti erityispedagogiikan kautta, jossa voi hakea opettajan pedagogisiin opintoihin ja vielä siihen  päälle lukea luokanopettajan monialaiset opinnot. Kumpikin tie vie kuusi vuotta ja ne kuusi vuotta aion istua koulun penkillä. Toki erityisluokanopettajaksi voisi lukea viidessäkin vuodessa, mutta se onnistuisi vain Joensuussa enkä minä nyt minnekään Joensuuhun kuulu. Sori vaan joensuulaiset, mutta kaikille Joensuu ei sovi. Tänä keväänä on siis edessä lukurypäys, jotta saisin unelmani toteutettua.

Kuulen mielessäni, kuinka moni teistä ihmettelee suunnanvaihdostani. Sitä ei sen enempää kannata ihmetellä. Menen sen mukaan, mitä sydän sanoo. Ja luotan magkänslaan eli mahanpohjassa olevaan tunteeseen. Tiedän, että globala studier Göteborgissa on ollut minulla jo vuosia tähtäimessä ja haaveissa, mutta se ei tarkoita, että silmät täytyisi sulkea muilta vaihtoehdoilta. Ihana vuoden alussa kylässä ollut ystäväni rohkaisi minua sanomalla, että hän ihailee juuri tätä minussa: vaikka olen halunnut jotain, en epäile epäillä, onko se sittenkään oikein. Silmät suljettuina en osaa kulkea: näköaisti on minulle kaikki kaikessa. En lukiossakaan ymmärtänyt niitä, jotka olivat kahdeksannelta luokalta asti ”tienneet”, että lääketiede/kauppatiede/oikeustiede on juuri se heidän juttunsa. En olisi itse osannut mennä vain yhtä pistettä tuijottaen – tuntui, että sen tehdessään moni sulki silmät koko ympäröivältä maailmalta. Hienoa, että he ovat jo pitkään tienneet, mitä haluavat. Mutta kuten sanottu, minua sellainen määrätietoisuus kuitenkin pelottaa. Olen luonteeltani kyseenalaistava enkä helposti tyydy tiettyyn ratkaisuun tai vastaukseen.

Olen rakastunut tähän kaupunkiin. Sanalla sanoen: rakastunut. Arkkitehtuuri, erkkerit, vihreys, meri, joenhaarat, sillat. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tänään katselin ihanaa ilta-aurinkoa, joka värjäsi koko taivaan sini-punaiseksi. Silmänruokaa parhaimmillaan! Täällä haluaisin asua, mutta koulutus vetää minut Suomeen. Eihän sitä sitä paitsi koskaan tiedä, josko minut vielä jonain päivänä täältä uudelleen löytäisi. Vaikka Göteborgin sverigefinska skolanin opettajajoukosta? Katsotaan, mihin tuuli minut kuljettaa. Sillä aikaa kuuntelen tätä:

 "Isä olen täällä maailman toisella puolen. - - Äiti älä pelkää, kyllä pidän itsestä huolen."

Ps. Possessiivisuffiksi puuttuu, mutta annettakoon se nyt taiteen nimessä anteeksi. Aivan kuten pidän itsestäNI huolen, yritän oppia pitämään huolen vain omista asioistani.

Ah, täydellisyyttä.

Tänään olen viettänyt varmasti yhden elämäni levollisimmista ja rauhoittavimmista päivistä. Heti herättyäni vedin siistit vaatteet niskaan ja lähdimme ystäväni kanssa kohti erästä Göteborgin parhaista brunssipaikoista. Incontro-ravintolaan saavuttuamme löysimmekin itsemme muiden siististi pukeutuneiden ihmisten sekä ihanien ruokien seurasta. Brunssi on italialaisvaikutteinen buffet: ruoka oli huippuluokkaa. Alkuruoaksi oli mahtava salaattipöytä sekä mm. kylmäsavulohileipiä. Pääruoaksi tortellineja, ihanaa perunamuusia, erilaisia lihoja jne. Jälkiruokapöydästä löytyi pannacottaa, tiramisua, tuoreita hedelmiä ja montaa muuta sorttia. Ah. Kaiken kruunasi livenä soittava ja laulava pianisti. Paikan tunnelmaan pääset klikkaamalla tästä (kaiuttimet päälle!). Saimme vielä paikat ikkunan vierestä, kevätaurinko paistoi sisään ja rauhoituimme kunnolla eilispäivän häslingeistä. Lisäksi paransimme tietenkin maailmaa ja suunnittelimme tulevaisuutta. Vielä kävely kaupungin, sataman ja oopperatalon kautta kotiin, täydellistä! En muista pitkään aikaan tunteneeni oloani näin levolliseksi. Tunnen, että olen täynnä. Täynnä elämää. Melko täynnä loistoruokaakin, mutta en niin täynnä, että se oloani haittaisi. Täynnä elämää – se on kuvaavasti sanottu. Minulla on tällä hetkellä niin hyvä olla, ettei tarvitse edes tehdä mitään. Musiikki ei ole päällä, kuuntelen hiljaisuutta. Kohta tartun ehkä hyvään kirjaan ja nautin tästä täydellisyydestä.

Sitten eiliseen. Päivä alkoi sillä, että leivoin erään yläasteaikojeni suurimmista herkuista, vadelma-leseherkun. Tein tätä silloin, kun kotonamme oli vadelmia – mikä ei ollut usein. Kaupasta en vadelmia halunnut ostaa, kun luin netistä niissä olevan niin paljon kaikenlaisia myrkkyjä. Täällä lähikauppani on kuitenkin siunannut minua luomuvadelmilla, joita pakkasestani löytyy aimo annoksin. Ja koska ruokavarastojen tyhjennys on meneillään, päätin leipoa kyseistä herkkua saadakseni taas vähän jauhoja, leseitä ja vadelmia käytettyä. Alla kuva eilisestä herkusta: se on sitä paitsi melko terveellinen jälkiruoaksi. Tuoksu oli mitä ihanin – se valloitti koko asuntoni! Luojan kiitos tuoksut eivät lihota, minä kun rakastan tuoksuja.

Vadelma-leseherkku

Vadelmaherkku meni kaupaksi eilisillan pippaloissa. Olemme nimittäin perustaneet yhdistyksen nimeltä Göteborgin ruotsinsuomalaiset nuoret – Göteborgs sverigefinska ungdomar. Eilen oli yhdistyksemme ensimmäinen virallinen illanvietto ja porukkaakin tuli paljon yli odotusten! Minulle tuli ainakin kymmenen uutta suomalaista naamaa, mikä on paljon täällä Göteborgissa! Enhän edes tiennyt, että meitä täällä näin paljon on! Fiilis oli sanoinkuvaamaton – ja on vieläkin. Suurensuuret kiitokset kaikille osallistujille: ilta oli menestys!

Jatkoimme vielä iltaa viinilasillisille kahden ystäväni kanssa. Nautin heidän seurastaan ja jutut menevät yksiin – nämä tytöt ovat kultaa! Tackar!

Näihin elämäntäyteisiin tunnelmiin on hyvä lopettaa. Oikein rauhoittavaa sunnuntaita kaikille! Puss och kram!

Fredagsmys

Mikä mainio sana: fredagsmys! Sana tarkoittaa perjantain myskvälliä eli löhöily- ja syömisiltaa, jonka sijaintina on jonkun koti. Tarvittaessa myskvälliä voidaan viettää muinakin viikonpäivinä, jolloin titteli muotoutuu muotoon - uskokaa tai älkää - lördagsmys, söndagsmys jne! Fredagsmys kuuluu niin olennaisesti ruotsalaiseen yhteiskuntaan, että sille on omistettu laulukin! Ja kotihiirenä minusta on ihanaa, että tässä yhteiskunnassa on sallittua mysata kotona viikonloppuisin eikä joka perjantai tarvitse lähteä radalle. Usein  fredagsmys-seurana toimii elävien puhepakettien lisäksi TV. Koska minulla ei töllöä kuitenkaan kotonani ole, kutsuin erään ihastuttavan puhepaketin kotiini viettämään fredagsmysiä.

Yksin asuessa ihan oikean, kiinteän ruoan laitto jää valitettavan vähälle. Yleensä laittelen yksikseni keittoja ja salaatteja, enemmän aikaa ja vaivaa vaativat ruoat jäävät erityistapauksiin. Sen vuoksi nautinkin niin paljon seuraa saadessani – saan ottaa paistinpannut käyttöön ja upottaa käteni taikinaan hyvällä syyllä! Minulle ruoanlaitto on ennen kaikkea terapiaa. Ehdotin ystävälleni, mitä kaikkia ruokia voisin tehdä, mutta hänen teki kovasti mieli tortilloja. Onneksi kaapissani sattui olemaan juurikin kyseisiä plättyjä ja melko suuri osa muista tarvikkeista – suostuin ehdotukseen. Sillä ehdolla, että saisin leipoa jälkkäriksi. Ja sehän passasi!

Ilta alkoi ystäväni saapumisella. Tapani mukaan mikään ei ollut siinä vaiheessa vielä valmista, mutta äkkiäkös hommat hoituivat loppuun. Alkuruoaksi ystäväni oli toivonut nachoja, joita ”tein” elämäni ensimmäistä kertaa. Ihastuin lopputulokseen, joten näitä saattaa joku joutua maistamaan vielä tulevaisuudessakin.

Joku nälkäinen (minä!) on näköjään jo napannut kuormasta... Nachojen seurana papuja, salsaa, luomujauhelihaa ja cheddaria.

Seuraavana ruokalistalla oli tortillat, joiden täytevaihtoehtoihin kuuluivat mm. lampaanjauheliha sekä falafel-pyörykät. Tästä ei valitettavasti ole kuvaa, koska kuvaan kuuluvat ruoat katosivat alta aikayksikön. Eivät ne tietenkään loppuun menneet – tuttuun tapaani ruokaa oli aivan liikaa, mutta rumia niistä syötyämme tuli. Maineelleni on näin ollen parasta, ettei tästä räävitystä ruoasta ole todisteita.

Pullataikinan olin tehnyt jo ennen ystäväni saapumista, mutta itse leipomisprosessi jäi viime tippaan. Mutta tämähän sopi, sillä vatsaparkamme täpötäyteen ahdettuamme oli hyväkin pitää pieni breikki! Sanonta parempi myöhään kuin ei milloinkaan toimii myös laskiaispullien kanssa. Ruotsalaiset ovat niin hölmöjä, että luulevat laskiaispullaan tulevan mantelimassaa, jossa on kaiken huipuksi usein mantelinpalasia! Tämän vuoksi en ruotsalaisiin semloihin koskenut, vaan leivoin omani – vaikkakin muutaman päivän myöhässä. Lisäksi lähestyvään muuttoon liittyvän jääkaapin- ja pakastimentyhjennysoperaatioiden vuoksi tein mustikka-vaniljapullia.

Perinteiset voisilmäpullat, jotka toimivat tällä kertaa myös laskiaispullina. Koska paljon parempiahan laskiaispullista tulee, jos niissä on voisilmä koristeena!

Mustikka-vaniljapullista tuli vähän kummallisen näköisiä. Mutta ensimmäinen kerta ja inspiroitu homma ovat tekosyyni - ensi kerralla osaan jo paremmin!

Jotta uskoisitte, että osaan leipoa myös kauniita pullia, laitan tähän vielä kuvan edelliseltä leipomiskerraltani :D

Alku- ja pääruoan syötyään ja pullat nähtyään ystäväni ylisti useampaan kertaan minun olevan vaimomateriaalia. Vispatessani kermaa laskiaispullia varten ihmettelin sen vievän kummallisen kauan. Jossain vaiheessa ymmärsin, että kerma, joka oli muutama päivä sitten jäänyt yli suppilovahverokeittoa tehdessäni, olikin ruokakermaa. Ja ruokakermahan ei vispaannu. Se on nyt onneksi sitten käytännössäkin todettu! Eli kermavaahtoa ei siitä kermasta tullut. Onneksi kaapista löytyi kuitenkin kesella-vaniljamössöä, joka korvasi kermavaahdon paremmin kuin hyvin. Omasta mielestäni se oli itse asiassa parempaakin kuin kermavaahto! Pelastin tietenkin tilanteen paljastamalla ystävälleni, kuinka olin suunnitellut koko jutun, jotta hän luulisi kaiken vaimoaineskehumisen jälkeen minun kuitenkin olevan inhimillinen! Suunniteltu juttu, kannattaa aina sanoa ;)

Pullat ovat sitä paitsi lähes 100 prosenttisesti luomuja – hiivaa, kaardemummaa ja kesellaa en luomuvaihtoehtoina ole löytänyt. Illan muut ruokalajit eivät valitettavasti yllä ihan samaan prosenttiin, mutta kyllä nekin kaikki varmaan vähintään 75 prosenttisesti luomuja ovat. Onneksi lähikaupassani on mielettömät luomuruokavalikoimat, erityisesti luomukasvisten laajasta tarjonnasta olen talvella iloinnut! Puhtaampi ruoka, parempi mieli!

Ps. Ruokajuomana toimi maailman paras viini: Berlina-luomuvalkkari, joka näyttää tältä:

Kiitokset ihanalle höpöttäjälle, jonka kanssa sain nauttia tästä ihanasta fredagsmysistä! Viikonloppu on muutenkin elämästä nauttimista täynnä: huomenna meillä on Göteborgin ruotsinsuomalaisten nuorten tutustumisilta ja sunnuntaina tiedossa on brunssi mysigiltä vaikuttavassa ravintolassa live-pianomusiikin kera. Kuulumisiin ja trevlig helg!

Seksuaalisuuden kirottu historia

Huh. Tänään olen kirjoittanut niin paljon, etten tiedä orkaanko enää (svedisismi: orka = kyetä, jaksaa). Mutta kirjoittelen vähän tällä viikolla kohtaamistani ongelmista. Ja niitähän riittää. Keskiyöllä, seitsemän minuuttia sitten, oli deadline eräälle koulutehtävälle. Aiheena Michel Foucaultin teos Seksuaalisuuden historia. Joo, ei naurata. Foucault on tunnettu pitkistä virkkeistään, joissa ei ole päätä eikä häntää. Parhaimmillaan virkkeet ovat yli sivun pituisia, tosin moniin käännöksiin niitä on muokattu käännettävälle kielelle tyypillisemmiksi ja näin ollen lyhennetty. Mutta silti! Virkkeen loppuun päästessään ei muista enää lainkaan, mitä alussa on sanottu ja vaikka muistaisi, ei siinä ole ainakaan minun päässäni mitään järkeä – en löydä pointtia. Virkkeiden pituutta kuvaa hyvin ystäväni iloinen hihkuminen kirjastossa: ”Löysin lyhyen virkkeen!” Hän alkoi alleviivata virkettä. Lopputuloksena oli 10 riviä alleviivausta. Ja tuo saattoi hyvinkin olla koko teoksen lyhyin virke.

Aloin lukea kirjaa ensin ruotsiksi. Luin muutaman sivuun tahtiin kaksi sivua tunnissa, kunnes luovutin. Onnekseni sain ystäväni tuomana Riihimäen kirjastosta samaisen teoksen suomeksi. Tietämättä, miksi kirjaa olin pyytänyt, ystäväni sanoi kirjan minulle antaessaan:

”Mä veikkaan, että oot lukenut tätä ruotsiksi ja se on tuntunut mahdottomalta. No, mä kerron sulle, että luin tätä matkalla lentokoneessa ja voin sanoa, että ei tää oo yhtään helpompi suomeksikaan.”

En tajunnut koko kirjasta mitään. Foucault puhuu mm. herruutuksen ykseydestä ja diskurssin taktisen moniarvoisuuden säännöstä. Mitä helvettiä?! Aivan liikaa mulle. Vaikeudet eivät onneksi loppuneet siihen, vaan tehtävänä oli kirjoittaa 1000 sanan mittainen tehtävä vastaten yhdeksään kysymykseen. Mahdotonta! En tiedä, oliko tämä tehtävä joku vitsi, koska tuohon ei kyllä kukaan pysty. Eräs kysymys oli, mihin Foucaultin puhe voi johtaa. Minulla se johti kyseisen kysymyksen yli hyppäämiseen. Kirjoitin siis 1000 sanaa asiasta, josta en tajunnut hölkäsen pöläystä. Ja tietenkin käänsin Foucaultin ruotsia ja suomea englanniksi, kun englanniksi tehtävän kirjoitin. Herruutuksen ykseyttä en kyennyt kääntämään. Hyppäsin suosiolla senkin yli.

Nyt tehtävä on takanapäin ja jään odottelemaan arvosanaa. Hyvässä lykyssä saan kirjoittaa koko homma uudelleen. Ensi viikolla on myös kotitentti, joten senkin vuoksi saatan vielä Foucaultia joutua käsittelemään. Teoksen ensimmäisen osan viimeisen luvun nimi on ”Oikeus päättää kuolemasta ja valta hallita elämää”. Haluan nyt vallan hallita, etten joutuisi enää kuuna päivänä kyseisen herran teoksiin koskea. Nyt menen lievittämään stressiäni leipomalla pullaa. Huomenna on nimittäin fredagsmys – siitä lisää myöhemmin :)

Miehet, nuo ihanat kummajaiset

Meinasin otsikoida tämänpäiväisen tekstini nimellä Sisäinen feministini, mutta ajattelin sen karkottavan kaikki mieslukijat välittömästi. Joten huijaan teitä, hahaa! Kiitos klikkauksesta ja jatka lukemista. Uskottelen itselleni, että olisit lukenut tekstin myös alkuperäisellä otsikolla varustettuna. Tee sinä samoin.

Tänään on kansainvälinen naistenpäivä. Miksi? Se muistuttaa meitä naisia oikeuksistamme, mutta samalla sukupuolten epätasa-arvoisuudesta. Miksi tarvitsemme erillisen naistenpäivän? Koska 364 päivää vuodessa ovat miesten. Vaikka naiset ovat monesti koulutetumpia ja soveltuvampia tiettyyn työtehtävään, saavat miehet työn helpommin ja heiltä vaaditaan vähemmän. Näin sanovat tilastot. Johanna Korhonenkin kirjoitti vähän aikaa sitten herra-Suomesta, jossa ”[n]aisia ei valita firmojen hallituksiin eikä ylimpään johtoon, koska toimiin on tarjolla oikeita miesjohtajiakin”.

Naisia saa myös jostain syystä julkisesti pitää kyvyttömämpänä sukupuolena. Suomalaisessa yhteiskunnassa on vielä ihan normaalia vastustaa naispappeutta, onhan naisen tehtävä vaieta. Samainen opus, johon tässä keskustelussa aina viitataan, sanoo myös miehen olevan perheen pää. Naiset, sulkekaa siis suunne ja menkää sinne keittiöön hääräämään. Antakaa miesten tehdä päätökset. Miehet ovat kuitenkin viisaampia, onhan siitä todisteena kirja, jonka joukko miehiä kirjoitti pari vuosituhatta sitten.

Koska naisiin kohdistuva syrjintä on nykymaailmassa niin yleistä, ei siihen liiemmin reagoida. Sen vuoksi minua ilahdutti erään 15-vuotiaan reaktio. Olin töissä nuorisotalolla tekemässä kansainvälisyyskasvatusta ja seinälle olimme ripustaneet julisteen, jossa luki: ”2/3 lukutaidottomista on naisia”. Julisteen nähdessään 15-vuotias huusi raivoissaan: ”Mitä vittua?! Ei naiset oo mitenkään tyhmempiä!” Ihanaa, että joku reagoi! Monet ovat valitettavasti niin tottuneita näihin faktoihin, etteivät enää reagoi. Ja se on vaarallista, koska jos suhtaudumme asioihin niin, emme ikinä saa aikaan muutosta. 15-vuotias sai minut muistamaan, että teksti ei ole vain fakta paperilla, vaan sen takana on oikeita ihmisiä, joiden jokapäiväiseen elämään lukutaidottomuus vaikuttaa.

Sukupuoli on suuri tekijä myös sodankäynnissä: raaimpia sodankäynnin välineitä ovat raiskaus ja HIV. Nainen raiskataan, mieluiten jonkun HI-virusta kantavan miehen toimesta. Naiselle aiheutuva häpeä on niin suuri, että yhteisö hylkii häntä. Toinen vaihtoehto on, että nainen saa jäädä yhteisöön ja levittää usein tietämättään HI-virusta eteenpäin. Tuho on hidas ja tuskainen ja mikä pahinta, se leviää. Meidän täytyy estää sen leviäminen – kukaan muu ei tee sitä.

Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja Etelä-Aasiassa puolet naisista menevät naimisiin ennen 18-vuotissyntymäpäiväänsä. Tämä aiheuttaa paljon ennenaikaisia kuolemia: tytöt tulevat nuorina raskaiksi, kun ehkäisyä ei välttämättä ole saatavilla tai heidän 50-vuotiaat aviomiehensä haluavat lapsia ja tuloksena on, että tytöt kuolevat synnyttäessään. Miljoonia nuoria tyttöjä kuolee tällä tavalla joka vuosi!

Mielenkiintoinen video aiheeseen liittyen:  

Tytöt ovat ratkaisu. Siihen on syy, miksi järjestöt panostavat ensisijaisesti tyttöihin ja naisiin: heidän koulutuksensa ja menestyksensä hyödyttävät eniten koko yhteisöä. Naistenpäivänä jokaisen naisen on hyvä muistaa oma merkityksensä: sinä olet tärkeä. Eikä se vähennä kenenkään muun arvoa. Toivottavasti jonain päivänä sukupuoli on vain biologinen tekijä eikä sen perusteella syrjitä. Tähän pääsemme panostamalla keihinkäs muihin kuin: tyttöihin.

"We know that girls are the most inspirational, the most transformational, the most untapped currency in our world today. What will it take to unleash this potential?"
Queen Rania of Jordan

Ei nimi miestä pahenna

Henkilöllä, joka keksi sanonnan ”ei nimi miestä pahenna” oli takuuvarmasti ruma nimi. Nimet ovat merkityksellisiä, vaikka joku sen yrittäisikin kieltää. Kaikkihan tietävät, että Jennyt ovat turhamaisia ja usein ärsyttäviä – heitä ei vain kestä, ellei oma nimi ole Jenna, Janica tai Jessika. Suvit taas melkoisia räpätätejä, joiden kanssa tulee toimeen, jos on asioista samaa mieltä. Jos ei, voivat Suvit olla aggressiivisuudessaan haastavia keskustelukumppaneita. Karoliinat pysyvät ystävän rinnalla niin ylä- kuin alamäissäkin, Sallat ymmärtävät jokaista. Laurit ovat oman tiensä kulkijoita, jotka nappaavat tärkeän osan elämässäni. Joonaksiin tunnen usein jotain kummaa vetoa, vaikka mitään yhteistä ei löytyisikään. Nämä ovat siis havaintoja minun perspektiivistäni ja poikkeus vahvistaa säännön. Vaikka onhan se itsestäänselvää, että havaintoni ovat ainoita oikeita eikä niitä käy kiistäminen.

Olen monesti miettinyt, millaisia konnotaatioita omalla nimelläni on. Valitettavasti en voi katsoa asiaa objektiivisesta näkökulmasta, joten en ole voinut vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä. Tuomioita otetaan vastaan, kiitos! Sukunimet ovat persoonallisempia eikä niihin liity samanlaisia konnotaatioita kuin etunimiin. Sukunimi kulkee suvussa, etunimi annetaan jokaiselle ikiomaksi. Olen tyytyväinen, että minulla on erikoinen sukunimi. Se tuo minuun vivahteen erikoisuutta. En voi kuvitellakaan, kuinka tylsää olisi olla Virtanen! Sukunimeni aiheuttaa kuitenkin ongelmia. Milloin olen saanut hakea postista pakettia, jossa sukunimeni onkin yllätyksekseni P-alkuinen, milloin lopun -tö on muuttunut e:ksi. Tavaankin nykyään varmuuden vuoksi joka kerta nimeni, vaikka minulle vakuuteltaisiin sen menneen oikein jo ensimmäisellä kerralla. Ei se kuitenkaan mene. Tästä nimestä en kuitenkaan luovu, koska se on minun nimeni. Ja jos joskus lisäännyn, saavat lapseni ehdottomasti minun nimeni. Tästä olemme tehneet lupauksen siskojeni ja serkkutytön kanssa varmaankin ala-asteella ollessani (muistakaakin!) - jos lupausta ei toteuteta, jää sukumme sukupuuttoon kuolemisen estäminen yksin pikkuveljeni harteille.

Sukunimeni ongelmallisuus kasvaa, mitä kauemmaksi Suomesta pääsemme. Ruotsissa nimeni ymmärretään jotenkuten. Norjassa Ä muuttuu Æ:ksi ja Ö Ø:ksi. Saksalaiset ymmärtävät ainakin nimeni kirjaimet, se on jo jotain! Näin myös muualla Euroopassa, onhan saksa melko laajasti puhuttu kieli. Mutta yritäpä selittää jotain ”A with two dots:ia” Kiinassa tai Keniassa. No way! Euroopan ulkopuolella elän suosiolla ilman Ä:n ja Ö:n pisteitä.

Koska sukunimeni tuottaa hankaluuksia paikassa kuin paikassa, olen ikionnellinen etunimeni helppoudesta. Ruotsalaisten ja norjalaisten kuullessa nimeni he tunnistavat minut heti Saraksi, kun taas kansainvälisemmässä maailmassa lausun nimeni automaattisesti muodossa Sarah – en yritäkään vetäistä suomalaisen monotonista Saaaraaa. Koska luokallani on lisäkseni kaksi Saraa, joiden nimet lausutaan tietenkin samalla tavalla kuin omani, opetti kaverini jo ensimmäisellä viikolla minut esittelemään itseni nimellä ”Saara med två A”. Jostain syystä ruotsalaisen on tätä kuitenkin kovin vaikea ymmärtää. Edellinen kuntosalikorttini kulki nimellä Saraa, nykyinen taas nimellä Sara, vaikka kuinka yritin selittää kahta aaaaata keskellä ja lausua nimeni muodossa Saaaaaaaaaara [lausumisohje: venytä ensimmäinen tavu vähintään 20 sekuntin pituiseksi]. Ei riittänyt, vaikka otin henkilökorttinikin peliin. Kun joku vakuuttaa sinulle ”kyllä kyllä, se meni jo oikein”, tuntuu tyhmältä yrittää sanoa, että ei se kuitenkaan mennyt! Jokaisen tällaisen tilanteen jälkeen tulen kotiin huomatakseni sen menneen väärin – taas kerran. Mitäs minä sanoin...

Kielikukkasia

Suurinpiirtein kaikki, mitä opin kouluruotsia opiskellessani oli: ”Jag heter Peter.” Ja sekin oli väärin, nimeni kun ei ole Peter. Lisäksi opin kysymään: ”Hur mår du?” Toisena koulupäivänä uusi kaverini kysyi minulta: ”Hur är läget?” Olin äimän käkenä. Niin mikä? Läget? Hymyile, niin ne luulee, että tajusit, on paras neuvo uuteen maahan muuttaessa. Noudatin saamaani neuvoa ja hymyilin. Kaverini poistuttua paikalta otin nettisanakirjan esiin. Läge tarkoittaa sijaintia, paikkaa, asentoa, tilannetta. Ihmettelin, miksi kaverini kysyi sijaintiani. Tässähän minä. Tässä tilanteessa, asentonikin näet. Hmm... Onneksi jo muutaman päivän päästä osasin vastata läget-kysymykseen ruotsalaisen positiivisesti. Kysymyksellä halutaan siis tietää, miten toisella menee. Hurmårdutä ei täällä käytetä, ainakaan nuorten keskuudessa.

Tänne muuttaessani opettelin kutsumaan apua myös paikallisella murteella. Naapurissani asuu nimikyltin mukaan Johan, joten avunhuuto (sulakkeen palaessa, viemärin tulviessa jne) paikallisella kielellä kuuluu tietenkin: ”Johan!” En päässyt kokeilemaan kielitaitoani kertaakaan, kun sain selville, ettei naapurissa asukaan Johan, vaan joku tyttö. TYTTÖ?! Juuri kun olin suunnitellut kutsuvani Johanin - joka tietenkin oli kuvitelmissani hurmaava, komea ja charmikas - käytännön hommiin pullapalkalla.

Tutustuin Göteborgiin muutettuani aivan huippuhauskaan suomalaistyttöön. Hän vuokrasi huonetta erään naisen ja hänen poikansa asunnosta. Ystäväni selitti monen viikon ajan, kuinka hän asuu samboina erään naisen kanssa. ”Ahaa, kuinka mielenkiintoista! Miten olet löytänyt naisen?” Netistä erään ilmoituksen kautta. Ja keskustelukumppani luonnollisesti hymyili takaisin ruotsalaisen ystävällisesti, vaikka päässä pyöri todennäköisesti vaikka mitä ihmettelyjä. Ystäväni kertoi siis vahingossa asuvansa avoparina tämän yksinhuoltajanaisen kanssa, jota ei ollut tavannut ennen asuntoon muuttamistaan. Jo oli ihmisillä kummastelemista! Mutta tällaista sattuu, kun ei kunnolla ymmärrä kaikkien sanojen merkityksiä.

Nolasin itseni muutama kuukausi sitten iskiessäni vahingossa erästä miestä - tai ainakin luulen hänen tulkinneen jutteluni iskuyritykseksi. Istuin yksin baarissa odottelemassa baaritiskillä olevia kavereitani, kun eräs nuori mies tuli juttelemaan minulle. Baarissa oli meluisaa, mutta kuulin hänen kysyvän, josko tietäisin, onko kyseisessä paikassa langatonta nettiä. Vastasin ystävällisesti olkaani kohautellen, ettei minulla ole asiasta aavistustakaan. Mies kohautti kulmakarvoja, jäi seisomaan viereeni ja alkoi näpytellä kännykkäänsä. Hän seisoi siinä vielä muutaman minuutin ja ajattelin, että olisi kohteliasta kysäistä, löytyikö langatonta nettiä – siis kännykällä. Esitin kysymyksen. Hän naurahti: ”Voi täällä ollakin – jos on tietokone.” Ymmärsin, ettemme olleet tainneet puhua langattomasta netistä ensimmäiselläkään kerralla. Tunsin itseni tyhmäksi ja löin homman kokonaan leikiksi: ”Niin, ehkä pitää kantaa se iso pöytätietokone tänne ja kysyä, onko näillä langatonta nettiä.” Nauroimme hetken yhdessä, kunnes hän poistui paikalta, luojan kiitos. Minulla ei ollut mahdollisuutta nolata itseäni enää enempää! Se jää seuraavaan kertaan. Raportoin teille lisää kommelluksistani myöhemmin...

Ulkonäkö on tärkein

Tänään vietetään kansain välistä yhdys sana ja oikein kirjoitus päivää, ainakin jos Facebookiin on uskominen. Merkkipäiväthän eivät ole merkityksellisiä, koska ne ovat kalenterissa, vaan koska ne ovat ihmisten mielissä. En ollut kyseisen päivän vietosta tietoinen, mutta se koskettaa erittäin syvästi juuri minua – kuinka dramaattista. Tunsin ilmeisesti merkkipäivän luissani, sillä jo aamusta minua rupesi kismittämään. Menin luennolle ja jo Powerpointin ensimmäisessä slidessa oli muutama kirjoitusvirhe. Ja virheet olivat merkittäviä, koska jopa minä, kieli-invalidi, ne huomasin. No, eihän tämä yllättävää ollut, se sama tuttu luennoitsija ei ilmeisesti ikinä lue Powerpointtejaan läpi. Ja siitä kärsin minä.

Aluksi kärsin luennoitsijoiden kirjoitusvirheistä, koska nettisanakirjat eivät tunteneet sanoja diskus, rättfrdiga tai avskoning. Sanat diskurs, rättfärdiga ja avskogning ne sen sijaan tunnistavat. Jos kirjain puuttuu keskeltä sanaa, eivät nettisanakirjat yleensä osaa ehdottaa muita lähellä olevia sanoja. Ensimmäiset kuukaudet olin siis pihalla paitsi oman huonon kielitaitoni, myös luennoitsijoiden laiskuuden takia. Miksei tekstiä voi lukea läpi kirjoittaessaan? Miksi ihmiset ovat niin laiskoja?

Olen esteetikko. Sain siitä muistutuksen jutellessani eilen erään kaverini kanssa. Hän kysyi, millaisia ruotsalaiset naiset ovat. Ryhdyin heti kuvailemaan ulkoisia tekijöitä: pitkiä, hoikkia, treenattuja. Kaverini pysäytti minut ja kysyi: ”Siis ihmisinä? Tai kavereina?” Niin, ulkonäöllä on merkitystä, sanoipa kuka tahansa mitä hyvänsä. Olen aina ollut ulkonäön perään: en piirrä, koska lopputuloksesta ei tule koskaan haluamani kaltaista. Pöydänkin katan, vaikka söisin yksin. Kärsin yhden kesän ulkomailla asuessani, kun jouduin asumaan valmiiksi kalustetussa asunnossa, joka teki pahaa silmille. Ymmärrättekö, että myös kirjoitusvirheet sattuvat silmiini? En lue tekstejä, jotka ovat täynnä kirjoitusvirheitä. Kyllä, olen pilkunnussija. Mutta en vain kestä lukea sellaista tekstiä. Ihan kuten jätän kesken huonot elokuvatkin, vältän kirjoitusvirheitä täynnä olevia tekstejä. Olen pohtinut, miksi en pidä tämän aamun luennoitsijasta, ja tullut lopputulokseen, että eräs suuri syy on juuri huolimattomuus. Erittäin suuri järkytys minulle on aina, kuinka joku virallinen taho julkaisee tekstin lukematta sitä kunnolla läpi. Viime yönä minua kismitti lukea perussuomalaisten vaaliohjelmaa- ei pelkästään heidän kritiikkinsä laajuuden ja ehdotustensa suppeuden vuoksi, vaan myös kirjoitusvirheiden takia. Mutta let's face it: en taida muutenkaan kuulua perussuomalaisten kohderyhmään - äänestäköön heitä ne, jotka eivät tiedä pilkun paikkaa.

Joten please, ihan vain mun ja muiden herkkäsilmäisten vuoksi: yrittäkää kirjoittaa ne yhdyssanat yhteen ja laittaa pilkut kohdilleen! Jokaisella menee joskus mäkeen ja omille virheilleen tulee sokeaksi, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että yritys kannattaa. Ainakaan mä en tule koskaan palkkaamaan ketään, joka kirjoittaa sähköpostinsa otsikoksi ”Työ hakemus” - jos siis joskus esimiestehtäviin pääsen. Todennäköisesti en pääse, koska kuolen ärsytykseen ennen sitä päivää.

Resepti täydelliseen maanantaihin

Monelle maanantai on viikon vaikein päivä: karu paluu töihin, kouluun, arkeen. Erityisen tuskaiselta ainakin Facebookin perusteella vaikutti juuri tämä maanantai, kun monen piti palata arkirytmiin hiihtoloman jälkeen. Vaikka stressaankin monista asioista, olen Göteborgin kokemukseni aikana oppinut olemaan stressaamatta maanantaista. Päinvastoin: olen oppinut odottamaan maanantaita! Olen sattunut saamaan lukujärjestykseeni sellaisia kursseja, joissa maanantai tarkoittaa itsenäisen opiskelun päivää. Koska jokainen ihminen tulkitsee kuitenkin kaiken oman kokemusmaailmansa kautta, olen päättänyt tulkita kyseisen päivän tarkoittavan pidennettyä viikonloppua.

Tänä maanantaina, kuten niin monena muunakin maanantaina aikaisemmin, nautiskelin elämästä. Nukuin kahteen saakka, kunnes herätyskelloni keskeytti rumuusuneni – olen yrittänyt ottaa kauneusunia jo vuosien ajan tuloksetta, joten vaihdoin konseptin rumuusuniin: toimii! Aloin siltä seisomalta kokkailemaan maan mainiota porkkanasosekeittoa, jonka reseptin olen oppinut isältäni. Keiton valmistus kuitenkin venyi, kuten ruoanlaittoni yleensäkin ja sain hotkia lautaselliseni – onneksi keso vähän viilensi kuumaa keittoa. Voi että kun saisi raejuustoa, sitä oikeaa, rakeista raejuustoa! Kesovelli ei ole siihen verrattuna mitään. Luin samalla lentokoneesta aikoja sitten ottamaani lehteä, jossa kerrottiin Suomenlinnassa asumisesta. Sinne muutan, jos joskus perustan perheen. Tervetuloa kylään, iskä ja äiti! Miten idylliselta elämä siellä kuulostikaan: luonnon armoilla, mutta kuitenkin pääkaupungin sydämessä.

Keittoaamupalan jälkeen suuntasin salille, jossa maanantaini aina huipentuu: ensin tunnin mittainen aerobic, sitten puoli tuntia kävelymatolla ja lopuksi tunnin Shape, jossa sananmukaisesti muokataan kehoa, lähinnä keskivartaloa. Kirsikaksi kakun päälle yksi Göteborgin harvoista hyvistä yleisistä saunoista: sata astetta tekee meikäläisellekin tiukkaa – tosin luulen mittarin huijaavan vähän, mutta superkuuma siellä on joka tapauksessa.

Kävin vielä kotimatkalla sushiravintolassa hakemassa iltaruoan ja päiväni olikin täydellinen! Onnekseni sain vielä Skypen kautta vaihtaa kuulumisia ihanien ihmisten kanssa. Tässä se oli: täydellinen maanantai!

Ruotsalaiseen malliin

Syyt, miksi Ruotsia usein ihailemme, ovat tasa-arvo ja ihmisten kunnioitus toisiaan kohtaan. Vähitellen tämäkin alkaa kuitenkin nyppiä: kritisoida ei saa. Jantelagenin periaatteiden mukaan menestystä ei saa näyttää ulos. Kaikkien täytyy näyttää medelsvenssoneilta Volvoineen. Tämä kuitenkin passivoi - jos menestystä ei kuitenkaan saa näyttää, miksi tavoitella sitä?

Ensimmäisen maistiaisen kritiikittömyydestä sain jo ensimmäisten kouluviikkojen aikana ryhmäesitelmiä pidettäessä. Löysin paljon kritisoitavaa niin oman ryhmäni kuin muidenkin ryhmien esityksistä. Palaute luokkatovereiltani ja opettajilta oli kuitenkin vain ja ainoastaan positiivista. Pohdiskelin mielessäni, mikä minussa on vikana – olenko erityisen negatiivinen henkilö. Myöhemmin olen ymmärtänyt kyseessä olevan kulttuurierot. Ruotsalaisessa yhteiskunnassa ei anneta negatiivista palautetta. Kaikki palaute, joka ei ole yltiöpositiivista, on nimeltään konstruktiivista eli rakentavaa palautetta. Minun korvissani sekin kuitenkin kuulostaa positiiviselta. Kaipaan palautetta, jotta tiedän, mitä voisin tehdä ensi kerralla toisin. ”Voisit ottaa rennomman asenteen” ei riitä minulle. Kaipaan sitä murskapalautetta, jota näkee Idolsissa: ”Tuohan oli ihan paska”. Sitä kaipaisin silloin, kun sen ansaitsisin. En kaipaa olalle taputteluja ja hyvää palautetta, ellen ole sitä todella ansainnut. Me suomalaiset olemme ehdottomasti raa'empia kuin ruotsalaiset. Mutta minä olen siihen tottunut ja ruotsalaiset tuntuvat välillä tekopyhiltä – falskeilta, kuten tosi-TV-ohjelmissa sanotaan.

Luokkatoverini hämmästelivät minua, kun ensimmäisten viikkojen aikana vastasin ”Hur är läget?” -kysymykseen suorin sanoin: ei mene niin kauhean hyvin, hirveän vaikealta tuntuu kaikki eikä luennoilla ymmärrä mitään. Olen sittemmin havainnoinut vastanneeni väärin. Kysymykseen on tasan kaksi vastausvaihtoehtoa: ”bra” ja ”jättebra”. Kaipaan sitä, että kaiken mennessä päin tienpengertä minun ei tarvitse hymyillä ja esittää kaiken olevan hyvin. Täällä ihmiset eivät kuitenkaan osaa suhtautua muunlaiseen kuin yltiöpositiiviseen asenteeseen. Olen onnellinen, että minulla on myös suomalaisia kavereita täällä – heidän kanssaan voimme sanoa suorat sanat. Vaikka toisaalta ne suorat sanatkaan eivät aina ole fiksuin vaihtoehto – niillä loukkaa helposti muita. Kultaisen keskitien löytäminen vain ei valitettavasti ole helppoa.

Ruotsalaisten kritiikittömyys näkyy myös arvosana-asteikon kapeudessa. Ruotsalaisessa yhteiskunnassa ei arvostella eikä tuomita. Monissa koulutusohjelmissa yliopistoissa on käytössä kolmen portaan arvosteluasteikko: underkänd (hylätty), godkänd (hyväksytty) sekä väl godkänd (”hyvin hyväksytty”). Joissakin koulutusohjelmissa on jopa käytössä vain arvosanat hyväksytty ja hylätty. Näin oppilaita ei jouduta ruotsalaisen yhteiskunnan periaatteiden vastaisesti laittamaan järjestykseen. Mielestäni tämä kuitenkin passivoi opiskelijoita. Ainakin itse huomaan, kuinka en kovinkaan paljon panosta ryhmätöihin, kun niistä voi saada vain hyväksytyn tai hylätyn. Ja jos on noudattanut tehtävänantoa, saa varmasti hyväksytyn – siinä vaiheessa ei ole väliä, onko työ loistava vai hyvä. Kommentteja ainakaan me emme myöskään tenteistämme ja tehtävistämme juurikaan saa. Harmittaa, kun ei tiedä, mikä meni vikaan. Tämän vuoksi en myöskään koe kehittyväni kirjoittajana, sillä ilman palautetta on vaikea tulla paremmaksi. ”Joka päivä oppii jotain uutta”, on jo pitkään ollut yksi lempisanonnoistani. Ilman palautetta oppiminen on kuitenkin vaikeaa ja koen suomalaisen yhteiskunnan yhdeksi vahvuudeksi suorasukaisuuden ja kriittisyyden. Ehkä juuri palautteen puutteen vuoksi Ruotsin peruskoulusysteemi onkin niin huono Suomeen verrattuna – vuonna 2009 Ruotsin yhdeksäsluokkalaiset sijoittuivat PISA-tutkimuksessa sijalle 21 suomalaisten nuorten napatessa ensimmäisen sijan.

Trombi tuli taloon

Viikko sitten keskustelimme kavereideni kanssa lasten hankkimisesta. Täällä Göteborgissa riehuu vauvakuume, ainakin suomalaisten keskuudessa. Sain kokea hivauksen perhe-elämää ystäväni ja hänen lastensa ollessa kylässä. Muutama päivä sujui hyvin, mutta totesin, ettei minusta äidiksi olisi – ainakaan vielä.

Yöherätykset. Ei, minusta ei vain ole heräämään joka kerta kun lapsilla on jotain asiaa. Muutaman tunnin yöunet, ja niiden jälkeen koko päivän touhut, huh! Olisin tarvinnut sellaisen ”äiti on vähän väsynyt” -pipon jo yhden päivän jälkeen. Miten arvostankaan taas heitä, jotka elävät tällaista elämää vuosia yhteen putkeen!

Pissahätä. Joka kerta sisätiloissa ollessa lapset täytyy passittaa vessaan. Joka kerta lapsi sanoo, ettei hänellä ole pissahätä. Aikuiset laittavat lapsen silti pissalle. Siitä huolimatta heti kymmenen minuutin päästä, kun vessaa ei ole lähimaillakaan, lapselle tulee pissahätä. Ja tietenkin niin kova, ettei se voi odottaa. Onneksi ravintoloissa on ystävällistä henkilökuntaa. Kun tulee jalat ristissä kävelevän lapsen kanssa ravintolaan, pääsee aina vessaan maksamatta! Ystäväni huomauttikin, että hän oppi kaikki ilmaisten vessojen sijainnit jo raskausaikana, kun 20 metriä pidempään ei pystynyt kävelemään.

Raskausaika. Olen lähivuosina kuullut niin paljon tarinoita kaikista repeämisistä ja muista, että jos joskus päätän lapsia hankkia, on ensisijainen vaihtoehto adoptio. Piinaani lisäsi, kun luin kaverini facebook-seinältä Satuhäät-ohjelmaan liittyviä kommentteja tyyliin ”meiltä ei olisi kyllä hääyö onnistunut kuuden viikon päästä synnytyksestä”. Haluaisin vielä elää lapsen maailmassa ja uskoa haikaroiden tuovan vauvat.

Aggressiiviset nukkujat. Toinen lapsista oli kovin aggressiivinen nukkuessaan. Yhtenä yönä hän nukahti purkka suussa. Jotta lapsi ei yöllä tukehtuisi purkkaan, yritti ystäväni ensin ottaa sitä pois. Hän yritti herättää lasta, mutta tämä ei onnistunut. Hän pyysi moneen kertaan lähes huutodesibeleillä lasta sylkäisemään purkan pois. Lapsen reaktio tähän oli iskeä terävillä kyynärpäillään äitiään – unissaan. Nauroimme kippurassa lapsen unipuuhille. Pyysin saada yrittää mahdottomalta tuntuvaa tehtävää. Maanittelin lasta sylkäisemään purkkaa pois ja päädyin jopa kaivamaan sitä hänen suustaan – kiitokseksi sain hampaanjäljet sormeeni. Lopulta sain kuitenkin purkan pois hänen suustaan ja nauroimme ystäväni kanssa navat reveten tätä yöllistä tehtäväämme.

Lapsilla on hyvät vihanhallintakeinot - meidän aikuistenkin kannattaisi ottaa niistä oppia. Minä lähden salille ollessani vihainen, toinen lapsista sulkeutui vessaan tällaisen tilanteen kohdatessaan – ja myöhemmin vessaan mennessäni kohtasin tämän näyn:

Vihanhallintaa: älä iske puukkoa kaverin vatsaan, vaan imukuppihammasharja vessan peiliin.

Kohtasin myös suuren dilemman Baby Born -nuken kanssa. Tiistaisen puistoreissun jälkeen ystäväni ja lapset jatkoivat kauppaan, kun minun piti lähteä pesemään pyykkiä. Kotimatkalle sain seurakseni edellämainitun nuken. Nukke oli kuitenkin jäässä pakkaspäivänä ja hänen huulensa olivat rohtuneet tähän malliin:

Minua hävetti kulkea nukke sylissäni, koska olin hoitanut häntä niin huonosti, että huulet olivat rohtuneet. Kannoin aluksi nukkea niin, että hänen kasvonsa näkyivät ohikulkijoille. Näin kaikki näkivät, että kannan nukkea. Sitten minua alkoi hävettää rohtuneet huulet ja käänsin nuken kasvot itseeni päin, jolloin sain ohikulkijoilta pahoja katseita, kun he ajattelivat minun kantavan oikeaa lasta puolihuolimattomasti. Joten vaikka oikeiden lasten kanssa on hankalaa, on myös nukkejen kanssa kulkeminen yllättävän problemaattista.

Koska kodissani asuu jo blondi, vitsailimme heti vieraiden saavuttua trombin tulleen taloon. Lapset saavat minun puolestani touhuta, mikä tuo usein mukanaan sotkua, mutta vielä en ole valmis trombin asettuvan kotiini pysyvästi. Haluan nauttia sinkkuudesta ja siitä, ettei kukaan työnnä lasiseen Corn Flakes -purkkiini likaista kättään.