Ruotsalaiseen malliin

Syyt, miksi Ruotsia usein ihailemme, ovat tasa-arvo ja ihmisten kunnioitus toisiaan kohtaan. Vähitellen tämäkin alkaa kuitenkin nyppiä: kritisoida ei saa. Jantelagenin periaatteiden mukaan menestystä ei saa näyttää ulos. Kaikkien täytyy näyttää medelsvenssoneilta Volvoineen. Tämä kuitenkin passivoi - jos menestystä ei kuitenkaan saa näyttää, miksi tavoitella sitä?

Ensimmäisen maistiaisen kritiikittömyydestä sain jo ensimmäisten kouluviikkojen aikana ryhmäesitelmiä pidettäessä. Löysin paljon kritisoitavaa niin oman ryhmäni kuin muidenkin ryhmien esityksistä. Palaute luokkatovereiltani ja opettajilta oli kuitenkin vain ja ainoastaan positiivista. Pohdiskelin mielessäni, mikä minussa on vikana – olenko erityisen negatiivinen henkilö. Myöhemmin olen ymmärtänyt kyseessä olevan kulttuurierot. Ruotsalaisessa yhteiskunnassa ei anneta negatiivista palautetta. Kaikki palaute, joka ei ole yltiöpositiivista, on nimeltään konstruktiivista eli rakentavaa palautetta. Minun korvissani sekin kuitenkin kuulostaa positiiviselta. Kaipaan palautetta, jotta tiedän, mitä voisin tehdä ensi kerralla toisin. ”Voisit ottaa rennomman asenteen” ei riitä minulle. Kaipaan sitä murskapalautetta, jota näkee Idolsissa: ”Tuohan oli ihan paska”. Sitä kaipaisin silloin, kun sen ansaitsisin. En kaipaa olalle taputteluja ja hyvää palautetta, ellen ole sitä todella ansainnut. Me suomalaiset olemme ehdottomasti raa'empia kuin ruotsalaiset. Mutta minä olen siihen tottunut ja ruotsalaiset tuntuvat välillä tekopyhiltä – falskeilta, kuten tosi-TV-ohjelmissa sanotaan.

Luokkatoverini hämmästelivät minua, kun ensimmäisten viikkojen aikana vastasin ”Hur är läget?” -kysymykseen suorin sanoin: ei mene niin kauhean hyvin, hirveän vaikealta tuntuu kaikki eikä luennoilla ymmärrä mitään. Olen sittemmin havainnoinut vastanneeni väärin. Kysymykseen on tasan kaksi vastausvaihtoehtoa: ”bra” ja ”jättebra”. Kaipaan sitä, että kaiken mennessä päin tienpengertä minun ei tarvitse hymyillä ja esittää kaiken olevan hyvin. Täällä ihmiset eivät kuitenkaan osaa suhtautua muunlaiseen kuin yltiöpositiiviseen asenteeseen. Olen onnellinen, että minulla on myös suomalaisia kavereita täällä – heidän kanssaan voimme sanoa suorat sanat. Vaikka toisaalta ne suorat sanatkaan eivät aina ole fiksuin vaihtoehto – niillä loukkaa helposti muita. Kultaisen keskitien löytäminen vain ei valitettavasti ole helppoa.

Ruotsalaisten kritiikittömyys näkyy myös arvosana-asteikon kapeudessa. Ruotsalaisessa yhteiskunnassa ei arvostella eikä tuomita. Monissa koulutusohjelmissa yliopistoissa on käytössä kolmen portaan arvosteluasteikko: underkänd (hylätty), godkänd (hyväksytty) sekä väl godkänd (”hyvin hyväksytty”). Joissakin koulutusohjelmissa on jopa käytössä vain arvosanat hyväksytty ja hylätty. Näin oppilaita ei jouduta ruotsalaisen yhteiskunnan periaatteiden vastaisesti laittamaan järjestykseen. Mielestäni tämä kuitenkin passivoi opiskelijoita. Ainakin itse huomaan, kuinka en kovinkaan paljon panosta ryhmätöihin, kun niistä voi saada vain hyväksytyn tai hylätyn. Ja jos on noudattanut tehtävänantoa, saa varmasti hyväksytyn – siinä vaiheessa ei ole väliä, onko työ loistava vai hyvä. Kommentteja ainakaan me emme myöskään tenteistämme ja tehtävistämme juurikaan saa. Harmittaa, kun ei tiedä, mikä meni vikaan. Tämän vuoksi en myöskään koe kehittyväni kirjoittajana, sillä ilman palautetta on vaikea tulla paremmaksi. ”Joka päivä oppii jotain uutta”, on jo pitkään ollut yksi lempisanonnoistani. Ilman palautetta oppiminen on kuitenkin vaikeaa ja koen suomalaisen yhteiskunnan yhdeksi vahvuudeksi suorasukaisuuden ja kriittisyyden. Ehkä juuri palautteen puutteen vuoksi Ruotsin peruskoulusysteemi onkin niin huono Suomeen verrattuna – vuonna 2009 Ruotsin yhdeksäsluokkalaiset sijoittuivat PISA-tutkimuksessa sijalle 21 suomalaisten nuorten napatessa ensimmäisen sijan.

Trombi tuli taloon

Viikko sitten keskustelimme kavereideni kanssa lasten hankkimisesta. Täällä Göteborgissa riehuu vauvakuume, ainakin suomalaisten keskuudessa. Sain kokea hivauksen perhe-elämää ystäväni ja hänen lastensa ollessa kylässä. Muutama päivä sujui hyvin, mutta totesin, ettei minusta äidiksi olisi – ainakaan vielä.

Yöherätykset. Ei, minusta ei vain ole heräämään joka kerta kun lapsilla on jotain asiaa. Muutaman tunnin yöunet, ja niiden jälkeen koko päivän touhut, huh! Olisin tarvinnut sellaisen ”äiti on vähän väsynyt” -pipon jo yhden päivän jälkeen. Miten arvostankaan taas heitä, jotka elävät tällaista elämää vuosia yhteen putkeen!

Pissahätä. Joka kerta sisätiloissa ollessa lapset täytyy passittaa vessaan. Joka kerta lapsi sanoo, ettei hänellä ole pissahätä. Aikuiset laittavat lapsen silti pissalle. Siitä huolimatta heti kymmenen minuutin päästä, kun vessaa ei ole lähimaillakaan, lapselle tulee pissahätä. Ja tietenkin niin kova, ettei se voi odottaa. Onneksi ravintoloissa on ystävällistä henkilökuntaa. Kun tulee jalat ristissä kävelevän lapsen kanssa ravintolaan, pääsee aina vessaan maksamatta! Ystäväni huomauttikin, että hän oppi kaikki ilmaisten vessojen sijainnit jo raskausaikana, kun 20 metriä pidempään ei pystynyt kävelemään.

Raskausaika. Olen lähivuosina kuullut niin paljon tarinoita kaikista repeämisistä ja muista, että jos joskus päätän lapsia hankkia, on ensisijainen vaihtoehto adoptio. Piinaani lisäsi, kun luin kaverini facebook-seinältä Satuhäät-ohjelmaan liittyviä kommentteja tyyliin ”meiltä ei olisi kyllä hääyö onnistunut kuuden viikon päästä synnytyksestä”. Haluaisin vielä elää lapsen maailmassa ja uskoa haikaroiden tuovan vauvat.

Aggressiiviset nukkujat. Toinen lapsista oli kovin aggressiivinen nukkuessaan. Yhtenä yönä hän nukahti purkka suussa. Jotta lapsi ei yöllä tukehtuisi purkkaan, yritti ystäväni ensin ottaa sitä pois. Hän yritti herättää lasta, mutta tämä ei onnistunut. Hän pyysi moneen kertaan lähes huutodesibeleillä lasta sylkäisemään purkan pois. Lapsen reaktio tähän oli iskeä terävillä kyynärpäillään äitiään – unissaan. Nauroimme kippurassa lapsen unipuuhille. Pyysin saada yrittää mahdottomalta tuntuvaa tehtävää. Maanittelin lasta sylkäisemään purkkaa pois ja päädyin jopa kaivamaan sitä hänen suustaan – kiitokseksi sain hampaanjäljet sormeeni. Lopulta sain kuitenkin purkan pois hänen suustaan ja nauroimme ystäväni kanssa navat reveten tätä yöllistä tehtäväämme.

Lapsilla on hyvät vihanhallintakeinot - meidän aikuistenkin kannattaisi ottaa niistä oppia. Minä lähden salille ollessani vihainen, toinen lapsista sulkeutui vessaan tällaisen tilanteen kohdatessaan – ja myöhemmin vessaan mennessäni kohtasin tämän näyn:

Vihanhallintaa: älä iske puukkoa kaverin vatsaan, vaan imukuppihammasharja vessan peiliin.

Kohtasin myös suuren dilemman Baby Born -nuken kanssa. Tiistaisen puistoreissun jälkeen ystäväni ja lapset jatkoivat kauppaan, kun minun piti lähteä pesemään pyykkiä. Kotimatkalle sain seurakseni edellämainitun nuken. Nukke oli kuitenkin jäässä pakkaspäivänä ja hänen huulensa olivat rohtuneet tähän malliin:

Minua hävetti kulkea nukke sylissäni, koska olin hoitanut häntä niin huonosti, että huulet olivat rohtuneet. Kannoin aluksi nukkea niin, että hänen kasvonsa näkyivät ohikulkijoille. Näin kaikki näkivät, että kannan nukkea. Sitten minua alkoi hävettää rohtuneet huulet ja käänsin nuken kasvot itseeni päin, jolloin sain ohikulkijoilta pahoja katseita, kun he ajattelivat minun kantavan oikeaa lasta puolihuolimattomasti. Joten vaikka oikeiden lasten kanssa on hankalaa, on myös nukkejen kanssa kulkeminen yllättävän problemaattista.

Koska kodissani asuu jo blondi, vitsailimme heti vieraiden saavuttua trombin tulleen taloon. Lapset saavat minun puolestani touhuta, mikä tuo usein mukanaan sotkua, mutta vielä en ole valmis trombin asettuvan kotiini pysyvästi. Haluan nauttia sinkkuudesta ja siitä, ettei kukaan työnnä lasiseen Corn Flakes -purkkiini likaista kättään.

Unituhinakilpailu

Ystäväni ja hänen lapsensa tulivat kylään. Oi että, kuinka olen kaivannutkaan lasten välittömyyttä ja suorasanaisuutta! Heti ovesta sisään päästyämme pääsi eräältä vieraalta pieru ja tytöt opettivat minulle kylässä piereskelemisen olevan hyvä juttu. Sehän vain kertoo siitä, että tuntee olonsa kotoisaksi!

Keskustelimme aikuisuudesta. Aikuisena olemisessa parasta on se, että saa karkkikaupasta tullessaan mutustella karkkia posket pullollaan – kenenkään valittamatta, sanoin minä. Ystäväni oli tästä kuitenkin eri mieltä: aikuisena olemisessa parasta on se, että saa komennella! Erityisesti silloin, kun itsellä on karkkia posket pullollaan, on kiva käskeä lapsia olemaan syömättä omia karkkejaan ennen ruokaa. Näin teimmekin, mutta yllätin toisen tytöistä rysän päältä karkkiaskia avaamasta. Hänen ilmeensä olisi ollut ikuistamisen arvoinen! Hän oli nimittäin juuri minuutti sitten luvannut olla syömättä karkkia ennen ruokailua.

Toinen tytöistä laittoi karkin äitinsä suuhun todeten samalla maistaneensa sitä itse vessassa – se oli kuulemma maistunut ihan kakalta. Myöhemmin jutellessamme ystäväni kanssa aikuisten juttuja heitin tytölle vitsinä, että hän voisi mennä nyt sinne vessaan syömään karkkejaan. Ja tyttöhän meni! Ystäväni totesi, että olen kyllä auktoriteetti hänen lapsilleen. Nyt on tytöt ja yksi aikuinen tuolla mun makkarissa nukkumassa. Kuuntelen heidän unituhinakilpailuaan ja kirjoitan seminaariin liittyvää tehtävää. Tämä on onnea!

Kuin kolme marjaa

Monet sanovat, etteivät erota minua ja kahta siskoani toisistaan – itse asiassa, monet eivät oikeastikaan sitä tee. Silloin syntyy kiusallisia tilanteita. Käykäämme ajankuluksemme niitä läpi.

Pääsyy hämmennykseen on varmasti, että olemme siskojeni kanssa kaikki suurinpiirtein samanpituisia ja -kokoisia. Erityisesti vanhimman siskoni kanssa minut sekoitetaan vähän väliä. Hänen kanssaan minulla on ikäeroa 7 vuotta, seuraavan siskomme kanssa 4 vuotta. Olemme siis varsinkin melko eri ikäisiä, mutta jostain syystä olemme kuitenkin varsinkin naapureillemme yksi ja sama henkilö. Itse en yhdennäköisyyttä oikeastaan näe, mutta kaikesta päätellen se on olemassa. Kotona asuessani äitini esimerkiksi tuli muutamankin kerran keittiöön, jossa minä jo istuin, huutaen samalla vanhimman siskoni nimeä. ”Olet tullut kotiin käymään!” Katsoin äitiäni kummastuneena kunnes hän huomasi minun olevankin se tytär, joka talossa hänen kanssaan asuu. Mutta onhan se ihan luonnollista, ettei äiti lapsiaan tunnista ;)

Huvittavaa on, että varsinkaan vanhin siskoni ei aina erota itseään minusta. Muutaman kerran hän on katsonut jotain minusta otettua valokuvaa ja ihmetellyt, ettei lainkaan muista, missä kuva on otettu. Silloin on hauska huomauttaa, ettet se ole sinä, joka kuvassa pällistelee! Yksi tällainen tilanne oli jo useampi vuosi sitten, kun jääkaappimme ovessa oli kuva minusta Gambiassa. Siskoni katsoi kuvaa pitkään ja mietiskeli. Sitten hän totesi ääneen, ettei muista, että hänellä olisi ollut tuo minun hiuspantani mukana Namibiassa ollessaan. Se ei siis ollut ulkonäkö eikä tilanne, vaan hiuspanta, joka siskoani alkoi ns. väärässä kuvassa epäilyttämään. Mutta eihän sitä aina voi muistaa, miltä itse näyttää!

Koska kiusallisia tilanteita henkilöllisyyksiimme liittyen tapahtuu melko usein, opin jo useampi vuosi sitten, etten korjaa kysyjän väärää olettamusta, koska minusta tuntuu, että nolaisin silloin kysyjän. Kerran seisoin kotikadullamme, kun eräs naapuri tuli vastaan. Naapurimme alkoi kyselemään, kuinka työt Alkossa sujuvat. Olin silloin yläasteella ja Alkossa töissäolemiseen soveltuvaan ikään oli vielä matkaa. Hetken hämmennyksen jälkeen vastasin lyhyesti jotain ympäripyöreää ja yritin livahtaa tilanteesta pois. Vanhin siskoni oli silloin tosiaan kyseisessä viinaliikkeessä töissä. Tietenkään en päässyt tilanteesta livahtamaan, vaan naapurini jatkoi ummet ja lammet kysellen poikaystävästä”ni” sekä yliopisto-opiskeluista Rovaniemellä. Tilanteen kehityttyä tähän pisteeseen en varsinkaan voinut enää korjata naapurin väärää olettamusta ja jatkoin yksisanaisilla lauseilla vastaamista - ”minulla oli vähän kiire”. Kiusallisen hetken katkaisi mikäs muukaan kuin juuri kyseisen siskon ilmestyminen paikalle. Hetken ajan naapuri katsoi silmät pyöreinä liikkuen edestakas siskoni ja minun välillä. En vielä tänäkään päivänä tiedä, hämmästyikö hän yhdennäköisyyttämme vai ymmärsikö hän puhuneensa väärän ihmisen kanssa. Sen tiedän, että tilanne oli kiusallinen kaikille kolmelle.

Kasiluokalla ollessani sain ensimmäiset silmälasini. Tiesin, että keskimmäinen siskoni oli myös käynyt tilaamassa uudet pokat. Kun tulin kotiin uusien silmälasieni kanssa, totesi keskimmäinen siskoni ostaneensa itse lähes samanlaiset. Parin viikon päästä vanhin siskoni tuli kotiin käymään huomataksemme hänellä olevan myös lähes samanlaiset silmälasit. Joten aihetta meidän sekoittamiseemme on varmaankin. Tai on ainakin ollut. Nyt meillä on kaikilla erilaiset silmälasit – naapurimme saisivat siis olla kiitollisia!

Superkummallinen tapahtuma tuli eteeni muistaakseni puolitoista vuotta sitten. Äitini kertoi perhetuttumme nähneen minun kävelevän jonkun pojan kanssa tietyssä paikassa tiettynä päivänä. Olimme kuulemma näyttäneet rakastuneilta. Äitini kyseli tietenkin innoissaan, kuka poika oli. Olin hämmentynyt, koska ei ollut ketään poikaa, jonka kanssa kävellessäni olisin voinut näyttää rakastuneelta. Äitini kertoi pojan olleen pitkä, hoikka ja komea. Näytimme kuulemma hyvältä parilta. Kellot raksuttivat päässäni enkä keksinyt, mistä voisi olla kyse. Tarkastin kalenterini ja huomasin, etten edes ollut ollut kyseisenä päivänä Riihimäellä. Kerroimme tapahtumasta vanhimmalle siskolleni ja hänellä välähti: se olikin hän, joka perhetuttua vastaamme oli kävellyt! ”No mutta kenenkäs kanssa sä oot kävellyt rakastuneena?” ”Öö... Mä olin Pojun kanssa.” Eli pikkuveljemme! Pikkuveljen, jolla on vanhimman siskoni kanssa kymmenen vuotta ikäeroa. Ja he olivat näyttäneet rakastuneilta ja kaiken huipuksi hyvältä parilta. Hämmennys kaikkien perheenjäsentemme päissä oli suuren suuri. Ja taitaa olla vieläkin.

Ahmija, ylisyöjä, Saara

Vaikka en olekaan maailman paras balettitanssija, autonkorjaaja enkä oopperalaulaja, on minullakin – uskokaa tai älkää – omat vahvuuteni. Ensimmäisestä olen jo kertonutkin, tällä hetkellä odotan enää ekonomisesti kannattavia työtarjouksia ammattinukkujan toimesta. Se toinen, yhtä tärkeä, on tietenkin syöminen. Minä jos kuka osaan syödä! Siinä hommassa kalpenee rekkamiehetkin, jos minut haastavat! Lähinnä kykyni keskittyy määrään. Isäni sanookin minun syövän kuin hevonen. Otan tämän tietenkin kehuna, olenhan jo yli puoli vuotta opetellut ruotsalaista positiivisuutta.

Kun muut saivat pari vuotta sitten facebookissa kavereiltaan titteleitä ”parhaat hiukset”, ”seksikkäin” tai ”menestynein”, sain minä useammaltakin kaveriltani tittelin ”most likely to finish all the food on the table and still have room for dessert”. Kiitos, kaverit! Olen ylpeä kyvystäni ja iloinen, että olette sen huomanneet. Olen oppinut, että tässäkin asiassa kannattaa katsoa asian valoisaa puolta: ajan kuluessa hiukset tippuvat päästä tai vähintäänkin harmaantuvat, seksikkyys ei ole suuri valttikortti enää sairaalanpedillä maatessa ja menestyskin on katoavaista, vaikka sitä ei moni ymmärräkään. Mielettömien määrien syöminen, sen sijaan, on taito, joka pysyy – tosin sitäkin on hyvä harjoitella useamman kerran päivässä.

Siskoni skannasi minulle lapun, jonka olen käsialasta päätellen kirjoittanut juuri kyseisen taidon opittuani. Tästä näette, kuinka vakava asia ruoka on kautta aikojen minulle ollut:

Tällä viikolla minua on kismittänyt eräs merkittävä syömiseen liittyvä epäkohta: kanssani samanpainoinen ja -pituinen mies kuluttaa pelkällä sohvalla makaamisella 200 kcal minua enemmän vuorokaudessa. Miten epäreilua! Jos minulla olisi siis penis, voisin syödä yhden suklaapatukan enemmän päivässä ilman, että se vaikuttaisi leveyteeni. Vaadin poliitikoiden tarttuvan tähän epäkohtaan välittömästi. Ehdotukseni ongelman ratkaisuun on lakisääteiset kalorittomat suklaapatukat. Jos yritys myy makeisia, on heillä oltava vähintään yksi tällainen tuote. Maun täytyy luonnollisestikin olla normaalin suklaapatukan veroinen. Tarvittaessa olen valmis koemaistajaksi, jos ura ammattinukkujana ei otakaan tulta alleen.

Addiktioni ruokaan heijastuu myös uniini. Tällä viikolla olen nähnyt unia sushista, Ässämix-karkeista, punamustista pääkalloista sekä Aura-juustosta. Suomesta kaipaan perheen ja ystävien lisäksi vain ruokaa: Sirkusaakkosia, Tupla-patukoita, Pätkiksiä, Reissumiestä, Salaneuvos-juustoa, salmiakkia sekä tietenkin yllä lueteltuja, unissanikin esiintyneitä herkkuja. Mutta tämän reissumiehen on nyt vain pärjättävä ilman Reissumiestä.

Taivutusluokkia

Menin pari päivää sitten salilla venyttelynurkkaukseen. Se oli pieni virhe minulle, mutta suuri palvelus muiden paikallaolijoiden itsetunnolle. Huomasin pian joutuneeni balettitanssijoiden keskelle – ainakin näin asian tulkitsin. He venyivät asentoihin, joita minä en osaisi villeimmässä mielikuvituksessanikaan kuvitella. Jalka sinne, toinen tänne, käsi koko kropan ympäri ja johan venyy! Minä taas ruotsalaisten itsetuntoa kohottaen yritin vaivoin ylettyä varpaisiini. Lannistuin nähdessäni heidän taivutuksiensa olevan parasta A-luokkaa kuin Atrian nakit konsanaan. Huijasin vähän koukistamalla polvia, mutta eräs tyttö huomasi. Nolotti. Pian paikalle saapui iso, lihaksikas mies: ”Pelastajani”, ajattelin! Hänen täytyy olla vielä minuakin tönkömpi. Arvaatte varmaankin, kuinka siinä minun tuurillani kävi. Mies hyppäsi seisoma-asennosta sprigaattiin (huikean voimistelutaustani vuoksi jouduin googlettamaan oikean sanan), siis jalat sivuille suoriksi ja eikun alapää lattiaan. Silmäni pomppasivat päästäni.

Olen oletettavasti perinyt notkeuteni: meidän perheessä ei taivu kukaan – ei sitten mihinkään suuntaan. Muutama vuosi sitten kävimme jumpassa siskoni ja äitini kanssa. Nauroimme kippurassa venyttelyosuuden koittaessa: kaikki muut paikalla olevat venyivät kuin ukillani ollut Hessu Hopon näköinen rautalanka-kumilelu. Me emme, vaikka kuinka yritimme. Olimme käytännössä katsoen istuma-asennossa muiden vetäessä otsat polviin. En ylipäänsä ymmärrä, miten joku voi taipua sellaiseen asentoon! Minulla on selkäranka, joka estää sellaisen toiminnan! Tai ehkä se vaan on tuo keskivartalolla möllöttävä HK:n sininen, joka sitä eteenpäintaivutusta hankaloittaa?

Muistan ikuisesti koulun kuntotestit ja sen inhottavan pisteen, jossa CD:tä piti työntää eteenpäin polvet suorina. Kirottu eteenpäintaivutus! Sain siinä aina ryhmän alimmat pisteet. Kaverini tsemppasivat minua ja olivat varmoja, että pystyisin parempaan, mutta ei. Minä vaan en taivu. Notkeuteni vuoksi harrastin peruskouluaikana jääkiekkoa. Balettitanssijaksi minusta ei olisi ollut, ei myöskään taitoluistelijaksi. Jalkapallokin olisi ollut liian taipuisaa. Jääkiekko oli sopiva: varusteet päällä kukaan ei edes huomannut jäykkyyttäni. Lajissa vaaditaan ennemminkin nopeutta ja voimaa – ei sillä että minulla niitäkään olisi ollut. Valitettavasti tähänkin lajiin kuuluvat venyttelyt, joissa tönkköyteni paljastui. Ei tullut minusta jääkiekon pelaajaa.

Vielä tänäkin päivänä kaverini lohduttavat minua, että kyllä se notkeus venyttelyllä kasvaa. Kasvaisikin. Minusta tulee notkea sinä päivänä, kun joku keksii ihmisen kumiukoksi muuttavan lääkkeen. Yksi annos tänne kiitos – tavoitteena taivutusluokka A.

Turisti on aina oikeassa

Koska kaipaan työntekoa, kerron muutaman irrallisen työjutun.

Olin pari vuotta sitten Pohjois-Norjassa töissä. Työnkuvaani kuului suurelta osalta turistit – ja synonyymi turisti-sanalle on tietenkin tietämätön.

Pohjois-Norja on kuuluisa siitä, ettei aurinko laske pariin kuukauteen kesällä. Keskiyön auringon voi näin ollen nähdä koko kesän aikana, tietenkin sillä oletuksella, että taivas on pilvetön. Eräät turistit kyselivät minulta, luulenko keskiyön auringon näkyvän ensi yönä. Vastasin, että pilvet loistavat ainakin tällä hetkellä poissaolollaan, joten todennäköisesti keskiyön aurinko on nähtävissä. Neuvoin sen näkyvän tuolla suunnassa. Turistit olivat innoissaan. Valitettavasti heidän mielialansa oli muuttunut seuraavaan aamuun mennessä. He tulivat nimittäin kertomaan minulle valvoneensa useamman tunnin keskiyön kieppeillä. ”Eikä sitä keskiyön aurinkoa näkynyt. Siellä taivaalla oli vain se tavallinen aurinko.” Just joo... Pidin ilmeeni peruslukemilla ja yritin selittää, että se on tosiaan se yksi ja sama aurinko – että keskiyön aurinko tarkoittaa sitä, että aurinko paistaa keskiyölläkin. Selityksessä ei ollut turistien mielestä mitään järkeä, joten päädyin lopulta vain harmittelemaan heidän kanssaan epäonnistunutta yötä.

Kuten moni kauemmas etelään matkustanut on ehkä huomannut, moni luulee täällä Pohjolassa asustavan jääkarhuja. Osaltaan väite on toki totta: Norjaan kuuluvilla Huippuvuorilla sekä Tanskaan kuuluvassa Grönlannissa niitä asustaa. Mutta me kaikki – ainakin toivottavasti – tiedämme, ettei Suomen, Norjan tai Ruotsin Lapissa jääkarhuja tallustele. Koska turistit ovat kuitenkin tietämättömiä, kertoi eräs pariskunta tulleensa Pohjois-Norjaan juuri jääkarhujen vuoksi. Oli siinä sitten ikävä selitellä, että mahdollisuus jääkarhun bongaamiseen on olematon, kun niitä ei täällä ole. Toinen pariskunta oli käynyt vuoristossa etsimässä jääkarhuja. Kumma kyllä, ei ollut löytynyt. Parempi onni ensi kerralla ;)

Pohjoisen luontoa tuntemattoman on myös vaikea ymmärtää vuodenaikojen eroa: kesällä aurinko paistaa ympäri vuorokauden, talvella aurinko on teillä tiettymättömillä useamman kuukauden. Kesällä törmäsin myös turisteihin, jotka kysyivät mahdollisuudesta nähdä revontulia. Selitin niiden olevan talven ilmiö, mutta turisteja kuin olivat, he tiesivät tietenkin paremmin kuin minä, joka kyseisessä paikassa asuin. Hienovaraisesta selityksestäni huolimatta he istuivat koko yön ulkona yrittäen bongata revontulia. Tuloksetta. Valitettavasti en voi sanoa olleeni yllättynyt.

Odotan innolla taas seuraavaa kesää turistien parissa!

Pertti, Martti, Erkki ja muut suomalaiset

Suomalaiset Göteborgissa eivät ole mikään harvinaisuus. Muutama vuosikymmen sitten tänne muutti töiden perässä suomalaislauma, jonka edustajista osa majailee täällä vieläkin. Mistä heidät sitten tunnistaa?

Seisoin lauantai-sunnuntai-yönä ystäväni kanssa raitiovaunupysäkillä. Yhtäkkiä kuuluu huuto: ”Vittu, perkele, huora!” Suomalainen, miten kiva! Tällä tavallahan sitä toisia tervehditäänkin. Suomalaisen tunnistaa siis siitä, että se on perskännissä ja huutelee törkeyksiä. Totesin ystävälleni hiljaa, että tämän takia en pidä suomalaisista.

Loistava paikka tavata muita suomalaisia on Systembolagetin jono lauantaina viittä vaille kolme. Kyseinen putiikki eli Ruotsin ”Alko” menee kiinni kolmelta. Viittä minuuttia aikaisemmin menen jonoon viettämään leppoisaa lauantaipäivää muiden suomalaisten seuraksi. Jono on usein monen kymmenen metrin mittainen ja kellon lyödessä kolme vartija asettuu viimeiseksi jonoon. Jos joku tulee myöhässä, alkaa usein kiroaminen, sillä silloin jonoon ei enää pääse ja seuraavaa Kossu-pulloa täytyy odottaa maanantaihin saakka. Jonossa sitten jutellaan Pertin, Martin ja Erkin kanssa, kuinka viinan hinta on kallistunut viime vuosina – silloin 60-luvulla heidän Ruotsiin muuttaessaan asiat oli paljon paremmin. Lähes kaikki paikalliset juopot ovat suomalaisia. Juttuseuraa siis löytyy!

Kun rupattelee kavereiden kanssa suomeksi julkisella paikalla, tulee aina joku huutamaan ”Vittu perkele saatana!” Ruotsalaiset ilmeisesti luulevat sen olevan perinteinen suomalainen tervehdys. Välillä joku sanoo myös ”yksi, kaksi, kolme” ja Koskenkorvaakin toistellaan. Tällaisessa tilanteessa kannattaa vain hymyillä.

Huvittavaa on myös, kuinka jokainen ruotsalainen alkaa kertoa minulle suomalaisilla juurilla varustetuista sukulaisistaan. Lähes jokaisella ruotsalaisella kaverillani on joko Liisa-mummo, Hilkka-isotäti tai Lauri-isoisoisä. Kirjoittaessa nimeni eräälle luennoitsijalle viime perjantaina, hän kysyi, olenko suomalainen. Vastattuani myöntävästi hän alkoi kertoa, kuinka hänen poikansa seurustelee suomalaisen tytön kanssa. ”Hon heter Anni.” Sain kuunnella pitkän tarinan pojan ja Annin rakkaudesta. Oletettavasti minua kiinnostaa, olenhan Suomesta.

Täällä ollessani olen oppinut, että joka kerta ulkomaalaisen tavatessaan ei tarvitse sanoa ääneen jokaista niistä neljästä sanasta, jonka osaa kyseisen henkilön äidinkielellä. Todennäköisesti he saavat kuulla ne jutut jokaiselta vastaantulijalta. Alkaa korvat turtua.

Eläkepäiviä odotellessa

Muutama kuukausi sitten postilaatikostani kolahti kirje, jossa oli painavaa asiaa. Kirje sisälsi tiedon, että jos nyt jäisin eläkkeelle, saisin kuukaudessa 1,26€ eläkettä. Mahtavaa! Ja jos vielä ryhtyisin eläkesäästäjäksi, voisin muutaman kymmenen vuoden kuluessa jopa tuplata eläkkeeni! Koska eläköityminen kolkuttelee selvästikin jo ovella, tein suunnitelmia tulevien eläkepäivien varalle. Teen kaikkea sitä, mitä nuorena ei voi kuvitellakaan tekevänsä, mutta johon vanhoilla ihmisillä on selvästi oikeus.

1. Ole kärttyinen. Joka hetki, joka päivä, året runt. Ihan vain sen vuoksi, että kaikki antavat sinulle anteeksi, koska olet... no, vanha. Tuhahtele ilmaistaksesi ärsyyntymystäsi aina ja joka paikassa.
2. Valita, kuinka ennen kaikki oli paremmin. Kohdista valitus erityisesti nuoriin, jotka ilmiselvästi pääsevät kaikesta helpommalla. Aloita vähintään joka toinen lause sananelikolla ”kun minä olin nuori”.
3. Etuile. Kaupan kassalla, pankkijonossa, terveyskeskuksessa. Eivät ne nuoret kuitenkaan uskalla mitään sanoa, kun olet tällainen pieni, kärttyinen mummo.
4. Älä pese hampaitasi (tai vaihtoehtoisesti suutasi, jos hampaat ovat jo pudonneet). Sillä saat pidettyä kaikki epämiellyttävät ihmiset poissa lähettyviltäsi. Edistää myös edellisen kohdan toteutumista – eihän kukaan ala juttelemaan sinulle, jos he eivät kestä haistella hengitystäsi.
5. Esitä olevasi huonokuuloinen. Jos joku kehtaa huomauttaa etuilemisestasi, huuda täyttä kurkkua: ”Ai mitä?!” Silloin vastustajasi – esimerkiksi etuiltuasi – turhautuvat ja luovuttavat. Saat tehdä vapaasti, mitä haluat.
6. Syö. Kauneus on katoavaista eikä sillä sitten enää eläkkeellä ollessa ole mitään väliä miltä näyttää, kun ei ole firman pikkujouluja, joissa perinteiseen suomalaiseen tapaan on viekoiteltava pomo ennen kuin muut ehtivät. Kaiken lisäksi syöminen estää ryppyyntymistä: naapurini rouva yllätti minut paljastumalla kaksikymmentä vuotta luultua vanhemmaksi. Hän oli pitänyt rypyt loitolla lihomalla aina kymmenen kiloa kymmenessä vuodessa! Luonnon omaa ”botoxia”, miten nerokasta!
7. Löhöä sohvalla Kauniita ja Rohkeita sekä Emmerdalea katsoen. Onneksi ne tulevat sekä illalla että seuraavana aamuna uusintoina! Nouse vain siirtyäksesi sänkyysi sekä tarpeillesi – vaikka vanhoilla mummoilla on sekin etu, että saa käyttää vaippoja, jolloin ei tarvitse turhaan muutaman tunnin välein nousta ylös.
8. Komentele varsinkin nuorempiasi. Nuoremmilla on enemmän energiaa, mikä tietenkin velvoittaa heidät palvelemaan sinua. Älä kuitenkaan koskaan erehdy olemaan kiitollinen heille, sillä se on heidän tehtävänsä. Ja jos vahingossa oletkin, älä ilmaise sitä. Unohda, miten ärsyttävää oli, kun sinun palvellessasi vanhempia ihmisiä ei kukaan kiittänyt sinua. Tähän auttaa myös seuraava kohta.
9. Dementoidu. Jotta saisit vielä vanhoilla päivilläsikin jotain hyvää aikaiseksi, unohda kaikki ihmiset. Näin he saavat nauraa jutuillesi kahvipöydässä tai vaihtoehtoisesti lakata vierailemasta luonasi, kun et kuitenkaan muista heidän olemassaoloaan.

Ei kun eläkkeelle!

Ps. Suuret kiitokset kaikille lukijoille, olen saanut hirmupaljon positiivista palautetta!

Itsetuntokasvatusta

Jotta ruotsalaiset ymmärtäisivät olevansa hoikkia, kauniita sekä hyväkuntoisia, on heillä oltava vertailukohta. Tässä minä astun kuvaan. Tänäänkin kävin salilla hikoilemassa kuin sika. Kävelin juoksumatolla (miksi sen nimi ei voi olla kävelymatto?), pyyhin hikeä otsaltani kuin kuumia aaltoja läpi käyvä keski-ikäinen nainen katsellen samalla vieressäni 15km/h juoksevia laiheliineja, jotka eivät edes hikoile. Sain paljon sääliviä katseita. Kiitos. Juuri niitä tarvitsinkin... No, pysytään ruotsalaisen positiivisena: ainakin saan motivaatiota tähän kuntoilu- ja laihdutusprojektiin!

Toinen erittäin mukava tilanne on tunnit – ruotsalaisittain pass:it. Käyn esimerkiksi DanceAerobic-tunneilla enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi. Yleensä vähemmän. Jos jotain ohjeita ymmärrän, sisäistän ne aina viisitoista sekuntia liian myöhään. Pyörähtelen sitten yksikseni, kun kaikki muut seisovat paikallaan. Lisäksi olen ottanut tavakseni mennä vasemmalle aina, kun pitäisi mennä oikealle. Ja toisinpäin, luonnollisesti. Ihan vain nostaakseni ruotsalaisten itsetuntoa: ”Te olette hyviä tanssijoita! Katsokaa nyt vaikka tuota suomalaista!” Onnekseni ohjaajat ovat aina kovin positiivisia ja sanovat tunnin jälkeen, että ensi kerralla on vähän helpompaa, kun kuviot ovat taas vähän tutumpia. Todellisuus on kuitenkin toinen. Ensi kerralla mennään taas koreografiassa eteenpäin, kun minä en ole oppinut edes sitä ensimmäisen minuutin askelsarjaa. Ruotsalaiset katsovat huvittuneina, kun ilmoitan joka tunti olevani uusi ryhmässä. Ihan vain sen takia, jos siellä olisi joku oikeasti uusi, niin hän saisi henkistä tukea katsellessaan kömmellyksiäni. Olkaapa hyvät, itsetuntokasvatusta parhaimmillaan!

Olen kritisoinut paikallisia kuntosaleja kovaan ääneen, sillä ne ovat samanlaisia näyttäytymispaikkoja kuin yökerhot. Parhaat kuteet päälle, täydet pakkelit saamaan ja menoks! Kaiken lisäksi salit sijaitsevat usein katutasossa vilkkaimpien kävelykatujen varrella, jotta kuntosalin asiakkaiden lisäksi muutkin näkevät, kuinka et hikoile juostessasi sitä viidentoista kilometrin tuntivauhtia. Koska näitä näyteikkunasaleja ei voi välttää, on tällaisia myös ketjulla, jonka asiakas minä olen. Urheilen siellä mielelläni, jotta televisiottomilla kavereillani olisi jotain tekemistä: herkut kulhoihin ja kadulle nauramaan minulle. Tervetuloa Kungsgatanille, jos on tylsää!

Salillani on lähinnä hoikkia pimpuloita, joiden silikonit vievät 20% ja naamassa olevat meikit 10% heidän painostaan. Olen kuitenkin huomannut kumman ilmiön: joku tässä suomalaisessa pultsarilookissa viehättää. Menen salille niissä kolme sukupolvea kiertäneissä vanhoissa reikäisissä vaatteissa ja tietenkin au naturellina eli meikittä, koska muuten ne meikit vain valuisivat hikoillessa sen upean 80-luvulta kotoisin olevan paidan päälle. Ja silti - tai ehkä juuri sen takia - miehet (sekä yksi nainen) flirttailevat minulle! Jo on kumma maailma! Ehkä täällä on kyllästytty melonitisseihin ja kasvoihin, joita ei voi liikuttaa. Ja minä, urheana suomalaisena hyväntahdon lähettiläänä, uhraan oman kunniani vain, jotta ruotsalaiset ymmärtäisivät olla tyytyväisiä omaan itseensä.

Mr. Muscle on uusavuttomille

VAROITUS! OLET SIIRTYMÄSSÄ TEKSTIIN, JOKA SAATTAA VIEDÄ RUOKAHALUSI.

Parasta yksin asumisessa on tietenkin se, ettei tarvitse sulkea ovea vessaan mennessään. Yhteensä tässä säästää monta sekuntia päivässä, mikä vuodessa on jo merkittävä säästö. Senkin ajan voi käyttää johonkin fiksumpaan, kuten Unelmien poikamiehen katsomiseen. Inhottavinta yksin asumisessa on, no, lukuisat asiat.

Jo muutaman viikon ajan kylpyhuoneeni lavuaari on viestittänyt minulle olevansa kurkkuaan myöten täynnä moskaa. En ole kuitenkaan ottanut hätähuutoja kuuleviin korviini, vaan tyynesti jatkanut elämääni lavuaarin tunteista piittaamatta. Nyt kuitenkin päätin tarttua toimeen. On siis viemärinpuhdistuksen aika.

Onnekseni en ole hommassa ensikertalainen, vaan hommasta on kokemusta jo lähes kymmenen vuoden ajalta. Otan esille asianmukaiset varusteet. Kiedon huivin suuni ja nenäni eteen hengityssuojaksi. Nostan vessanpöntön kaikki renkaat ylös. Matto pois lavuaarin lähettyviltä, vessapaperirulla käden ulottuville ja käytetty syömäpuikko käteen. Lapsuudenkodissani tähän käytettiin viemärihaarukkaa, mutta en halua uhrata yhtä Arabian haarukoistani tarkoitukseen. Koska viemärissä käyneellä haarukalla ei vaan voi syödä, vaikka se olisi käynyt pesukoneessa kaksikymmentä kertaa. Yök. Olen valmis koitokseen niin materiaalisesti kuin henkisestikin.

Avaan viemäriä osa kerrallaan. Haju tunkeutuu hengityssuojani läpi ja meinaan antaa ylen. Lopulta käsissäni on 6 erilaista osaa, joista jokainen on edellistä ”savisempi”. Lisäksi viemäristä löytyy tukkani verran hiuksia. Tällä kertaa koetus on tavallista kovemmalla, sillä tämä on ensimmäinen viemärinpuhdistus nykyisessä kodissani, mikä tarkoittaa, että putkisto on täynnä hiuksia, joista puolet eivät ole väristä päätellen minun. Toinen yök.

Saaliini näette tässä:

Kokonaiskuva prosessin puolivälissä.

Huono kuvanlaatu, pahoittelen. Tiedän, että haluaisitte nähdä tarkemmin viemärini antimet ;)

Yksi lukuisista hiuskököistä.

Kirjakaupassa

Alla on vuodelta 2007 oleva teksti, joka on odottanut julkaisuaan. Se kertoo yhdestä elämäni mieleenpainuvasta kohtaamisesta.

"Vaeltelen Helsingin keskustassa vailla päämäärää, kerrankin kiireettä. Pieni yksinäinen kirjakauppa osuu tielleni. Kadulla on esillä kirjakaupan postikorttivalikoima, joka kiinnittää katseeni. Otan käteeni yhden, joka sopisi seinälleni. Astun sisälle maksaakseni kortin ja luova kaaos houkuttelee minut jäämään kauppaan.

Tutustun kirjoihin, joita en olisi koskaan uskonut päätyväni tutkimaan. Kulkeudun filosofia ja meditaatio –osastolle. Edessäni kyykyssä näen kolmekymppisen miehen. Hän selailee mielenrauhaa käsittelevää teosta. Katselen kirjoja samalla kun mietin, mistä mies on minulle tuttu.

Katseeni on ilmeisesti juuttunut häneen, sillä hän katsoo minua ihmetellen. Mitään kyselemättä mies kertoo nimensä ja ojentaa kätensä. Vastaan eleeseen esitellen samalla itseni. En saa päästäni ajatusta, että tuntisin hänet. Kuitenkaan nimeni ei vaikuta sanovan hänelle mitään.

Teatteri. Viime talvena olen ollut teatterissa. Hän seisoi lavalla ja puhui sanoilla, jotka olisin voinut kuulla omasta suustani. Vahvistan epäilykseni kysymällä. Kyllä, hän on näyttelijä. Hienoa, olet nähnyt kyseisen esityksen! Mitä ajatuksia näytelmä sinussa herätti?

Päällimmäisenä mieleeni on jäänyt se, kuinka näytelmä kyseenalaisti suomalaista nyky-yhteiskuntaa. Kaikkea mitä teemme. Olivatko ennen asiat paremmin? Sosiaaliturva, työttömyys, syrjäytyminen? Kun mennään osoittamaan mieltä, eikö siitä joskus voisi antaa positiivisen kuvan? Miksi aina lähdetään barrikadeille huutaen, vihamielisinä, vastustamaan? Miksei koskaan lähdetä näyttämään, kuinka tyytyväisiä olemmekaan jo saavutettuun?

Kyllä, minulla on aikaa lähteä kahville. Tässä hektisessä maailmassa, jossa edes ystäville ei enää riitä aikaa. Yhtäkkiä kaikki tekemättömät työt jäävät taka-alalle, sillä aion olla spontaani. Minun ajastani riittää hetki ihmisille.

Mies ottaa kirjansa, minä postikorttini. Mustavalkoisessa kortissa rakennusmiehet istuskelevat maalaustelineessä korkealla pilvenpiirtäjän huipulla. Heitä palvelemassa seisoo hieno hovimestari, jonka viinejä ja juustoja suttuisen näköiset työmiehet nautiskelevat. Olemme yhtä mieltä siitä, että kontrasti on uskomaton. Ihastelemme, kuinka se on niin hienosti kätketty, ettei tilanteessa ensi näkemällä välttämättä edes huomaa mitään outoa. Kuvassa kaikki näyttää kuuluvan yhteen.

Menemme kassalle, mutta kaupassa käy vain käteinen. Miehellä ei sitä ole, joten lainaan hänelle parikymppiä. Lähdemme pankkiautomaatin kautta kauppaan ja saan rahani takaisin. Ostamme naposteltavaa. Mies kertoo minulle myöhemmin ensi-iltansa saavasta näytelmästä, jota hän tällä hetkellä työstää. Kävelemme istumaan Esplanadin puistoon, jossa esillä on espanjalaisen taiteilijan hovinaisia esittäviä patsaita.

Juttelemme koulutuksesta, työelämästä ja politiikasta. Hän kertoo suunnitelman tasolla olevasta valokuvanäyttelystä, jonka idea on riskialtis, mutta onnistuessaan potentiaalinen menestys. Hämmästyn, mitä kaikkea ihmiset keksivätkään.

Huomaamme, että tuntien aikana ohi kävelevät turistit ovat vaihtuneet, mutta poseeraukset pysyneet samoina. Joka toinen ohikulkija haluaa itsestään valokuvan, jossa hän seisoo hovinaista esittävän patsaan vieressä kietoen kätensä patsaan käsivarren ympärille. Satoja turisteja, satoja poseerauksia. Jokainen turisti luulee keksineensä itse tämän poseerauksen. He eivät näe sitä samaa kaavaa, jota me muutaman tunnin ajan samassa paikassa istuneet näemme. Nauramme.

Katusoittajapariskunta lähestyy ja aloittaa serenadin. He luulevat meitä rakastavaisiksi, vaikka mies on lähes tuplasti ikäiseni. Rakkauslaulut kaikuvat ja meitä naurattaa. Annamme muusikoille muutaman kolikon kiitokseksi mieliimme jäävästä hauskasta muistosta.

Minun täytyy kiirehtiä junalle, jonka päätepysäkki on kiire. On pakko palata arkeen, sillä kalenteriini on merkitty tapaaminen. Hyvästelen miehen. Ei, emme vaihda puhelinnumeroita, emme edes sähköpostiosoitteita.

Junassa mietin, kuinka harmillista on, että kulttuurissamme tuntemattomat ihmiset eivät puhu toisilleen. Johtuuko se ujoudesta, alakuloisuudesta vai ilmastosta? Selityksiä on yhtä monta kuin asiaa ajatelleitakin. Herää kysymys, vaikenevatko ihmiset kaikkialla vai esiintyykö ilmiö vain meidän keskuudessamme.

Herätessäni en tiennyt, mitä päivä toisi mukanaan. En osannut kuvitellakaan, keneltä voi oppia elämään."

Tähän voin nyt, kun kohtaamisesta on kulunut kolme ja puoli vuotta, lisätä törmänneeni kyseiseen mieheen pari kertaa myöhemminkin. Ensimmäinen kerta oli puoli vuotta yhdessä viettämämme päivän jälkeen Vanhan ylioppilastalon joulumarkkinoilla. Mies istui Vanhan lavan reunalla ja pian huomasin käveleväni kohti tuttua naamaa. Tervehdimme toisiamme. Kumpikin sanoi vain yhden sanan. Jatkoin matkaani.

Toinen kerta oli vuosi kohtaamisen jälkeen Karjaalla, Faces-festareilla. Kävelin festareilla olevaan "elokuvateatteriin": pimeään huoneeseen, jossa näytettiin elokuvia. Istuin alas. Näin toisella puolella huonetta hahmon. Katsoin elokuvan loppuun, noin puoli tuntia. Ihmisiä tuli ja meni, kukaan ei jäänyt. Elokuvan loputtua valot syttyivät ja huomasin tuijottavani tuttuihin silmiin. Keskustelimme elokuvasta ja lähdimme taas omia matkojamme. Sen jälkeen emme ole törmänneet, mutta ilahdun aina huomatessani lehdessä jonkin häntä koskevan jutun. Me, hän ja minä, olemme jakaneet jotain erityistä. Olemme jakaneet hetken.

Jos en ole syömässä, olen nukkumassa

Siskoni teki vuosia sitten tällaisen magneetin jääkaappimme oveen. Lausahdus pätee myös minuun. Nukkuminen on mieliharrastukseni. Herääminen taas ei. Koska rakastan matematiikkaa, tein pienen laskutoimituksen.

Elämäni ensimmäisten seitsemän vuoden aikana nukuin kaksi kertaa päivässä. Joskus useamminkin. Se tekee keskimäärin 5110 heräämistä. Seuraavien yhdeksän vuoden aikana nukuin keskimäärin 1,1 kertaa päivässä. Eli yöunet + päikkärit silloin tällöin. Se tekee 3614 heräämistä. Seuraavien neljän vuoden ja viiden kuukauden aikana olen nukkunut keskimäärin kaksi kertaa päivässä. Se tekee 1610 päivää ja 3220 heräämistä. Enkä vieläkään ole hyvä heräämään. Kuka typerys on keksinyt sanonnan ”harjoitus tekee mestarin”? Tai sitten mussa on jotain suurempaa vikaa kun olen herännyt laskutoimituksieni mukaan noin 12 000 kertaa (±1000), enkä vieläkään ole oppinut, miten se tehdään. Jos joku osaa neuvoa, otan mielelläni apua vastaan!

Viisivuotiaana, kun piti herätä päiväkotiin, pomppi pari vuotta nuorempi pikkuveljeni vatsani päällä, jotta heräisin. En kuitenkaan herännyt. Tai jos heräsinkin, heräsin muutamaksi sekunniksi ja vaivuin taas uneen. Tästä on myös videomateriaalia. Valitettavasti.

3. luokalla ollessani opettajamme oli viikon ajan luokkaretkellä vanhempien oppilaiden kanssa. Meillä oli sijainen. Maanantaina nukuin pommiin. Myöhästyin kolme tuntia. Nolotti. Tiistaina nukuin taas muutaman tunnin pommiin. Jäin kotiin nukkumaan lisää ja valehtelin olevani kipeä. Käytökseni hävettää vieläkin. Keskiviikkona tapahtui mitäpäs muutakaan kuin... heräsin muutaman tunnin myöhässä! No, koska olin ollut jo edellisen päivän kipeänä, oli loogista jatkaa samalla linjalla ja jäädä sängynpohjalle häpeämään. Torstaiaamu koitti. Minulla oli kaksi herätyskelloa soimassa. Heräsin kuitenkin vasta klo 12. Menin kouluun. En enää muista, minkä tekosyyn keksin. Varmaan jonkin huonon. Torstai-iltana laitoin taas kaksi herätyskelloa soimaan ja vannoin itselleni, etten nukkuisi pommiin. Arvaatte kuitenkin varmaan jo, mitä tapahtui. Tällä kertaa nukuin vain pari tuntia liian myöhään! En vieläkään ymmärrä, kuinka minulla voi olla monta herätyskelloa soimassa ja kuinka voin (ilmeisesti unissani) laittaa ne pois päältä tajuamatta sitä itse. Olen kovin lahjakas, vaikka itse sanonkin.

Muutama viikko sitten kävi taas nolosti. Menin päiväunille klo 13 ja laitoin kaksi herätyskelloa soimaan klo 16, jolloin tarkoitukseni oli mennä kirjastoon käymään. Klo 20 alkoivat ystäväni synttärijuhlat. Heräsin kuitenkin, kun puhelimeni soi klo 22. Ystäväni kyseli, enkö olekaan tulossa synttärijuhlille. HUPS! Anteeksi. Tämäkin hävettää. Kumma juttu on kuitenkin, etten ole (ainakaan muistaakseni) koskaan nukkunut pommiin, kun on pitänyt mennä töihin, lennolle, kokeeseen tai johonkin muuhun supertärkeään.

Vielä nykyäänkin nukun, missä sattuu ja milloin sattuu. Enkä herää edes hullun lumiauran aamuralliin. Lapsuuden kotitaloni on nimittäin mukulakivikadulla, jossa talvisin ajaa niin hullu lumiaura, että koko katu herää kuudelta – minua lukuunottamatta. Kesällä 2009 isäni ajoi ystävänsä ja minun kanssani Pohjois-Norjaan. Matka kesti kaksi päivää. Olin hereillä matkasta yhteensä noin tunnin: kahvi- ja ruokatauot.

Eräs kaverini tunsi tapani ja kun reissasin päivittäin Helsingin ja Riihimäen väliä monen vuoden ajan, hän osti minulle rintaneulan, jossa lukee ”Herättäkää minut Riihimäellä.” Luojan kiitos asuin lähijunien päätepysäkillä, sillä mahdollisuus nukkua pysäkkinsä ohi on mitätön. Koska olen kuitenkin erityisen lahjakas kyseisessä asiassa, onnistuin kerran tässäkin. Herään pimeästä junasta. Se on typötyhjä. Ihmettelen, missä kaikki ovat. Nousen ja kävelen oville. Automaattiovet ovat lukossa. Kävelen junan läpi – ei sielun sielua missään. Alan jo vähän kummastua, kunnes näen jossakin kaukaisuudessa Riihimäki-kyltin. Loistavaa, en ole siis ajanut pysäkkini ohi. Ongelma vain on, etten pääse junasta pois. Muutaman minuutin kuluttua jossain näkyy kävelevän joku. Hakkaan ovea ja huudan kuin mielipuoli (onneksi olen erittäin hyvä myös tässä). Mies on konduktööri ja tulee ystävällisesti avaamaan minulle oven. Kiitän kauniisti ja sanon: ”Taisin vähän nukahtaa.” Tähän saan vastauksen: ”Joo, mä katoin.” MITÄ?! Katson silmät pyöreinä. Mies on siis katsonut, että nukun ja ajatellut kohteliaisuuttaan, ettei herätä minua? Anteeksi mitä? En vielä tähänkään päivään mennessä ole saanut selville, mitä miehen päässä liikkui jättäessään minut yksin pimeään, lukittuun junaan, varikolle keskellä yötä. Aivan, olimme siis varikolla – olimme olleet jo puolisen tuntia. Minun lähdettyäni mies lukitsi varikon, joka sai ilman minua nukkua rauhallista talviunta taas seuraavaan aamuun.

Ihmiset puhuvat monesti vuorokausirytmistä. Minun kroppani ei sellaista tunne. Jos elämäni sallii, nukun milloin nukuttaa ja olen hereillä, kun ei nukuta. Täällä Ruotsissa harrastetaan sellaista tenttimuotoa kuin kotitentti. Saat siis tentin, jonka kirjoitat kotona. Aikaa on usein viikko eikä tuon viikon aikana ole lainkaan luentoja tai muuta ohjelmaa. Kaltaiselleni nukkujalle tämä on unelma. Saan nukkua niin halutessani ja olla hereillä opiskelemassa silloin, kun ei nukuta. Vuorokausirytmini, tai oikeastaan vuorokausirytmittömyyteni, yhden viikon ajan näytti tältä:

Vaalea tarkoittaa hereillä olemista, tumma nukkumista.

 

Kaverini tietävätkin jo, että jos en vastaa puhelimeen olipa kello mitä tahansa, olen luultavimmin nukkumassa. Siispä: hyvää yötä kaikille, kauniita unia kaikille, kuten pienenä tapasin sanoa. Minä lähden nyt tutimaan, miten ihanaa!

Eksponentiaalinen kasvu

Painoni on jo muutaman vuoden noussut samalla kulmakertoimella: tasaisesti ja varmasti. Ei aina niin hitaastikaan. Nyt se on kuitenkin vaihtunut eksponentiaaliseen kasvuun: painonnousu kiihtyy koko ajan. Koska ketään ei varmastikaan kiinnosta, mutta koska mun täytyy saada jakaa nämä merkittävät painoon liittyvät hetket elämässäni, olkaapa hyvä.

Heinäkuu 2002. Kuusihenkinen perheemme matkusti viikoksi Bulgariaan. Tämä on yksi elämäni harvoista pakettimatkoista. Ja sieltä mukanamme tulikin melko suuri paketti: yhteispainomme nousi viikon aikana yli 20 kiloa! Se tekee 4 kiloa per henkilö, kun otetaan huomioon, ettei perheemme laiheliini, rakas pikkuveljeni, saanut lainkaan rasvaa luidensa ympärille. Tämä oli myös viikko, jonka jälkeen vaaka näytti minulle ensimmäisen kerran yli 50 kiloa. 50 KILOA! Miten KUKAAN voi painaa niin paljon?!

55kg. Muutaman vuoden kuluttua masiina, joka niin raa'asti vaikuttaa itsetuntoomme, väläytti minulle luvun 55. Hetki oli seuraava etappi kohta turman suuta. Silloin päätin, että jos ikinä menen kuudenkymmenen lähimaillekaan, laihdutan saman tien takaisin viiteenkymmeneenviiteen. No, kuinkas sitten kävikään.

60kg. Vaa'an näyttäessä tämän maagisen luvun, itkin. Itkin, itkin ja itkin, ja kyselin siskoiltani ja äidiltäni, kuinka paljon he painavat. Kuullessani samanpituisen siskoni painavan reippaasti vähemmän kuin minä, itkin lisää. Itku kurkussa kysyin häneltä, olenko lihava. Hän vastasi kieltävästi. Pieneen päähäni ei kuitenkaan voinut mahtua, että jos hän painaa vähemmän kuin minä näyttäen juuri sopivalta, kuinka minä voin näyttää hyvältä. 

Kesällä 2010 ollessani ystäväni lasten kanssa Puuhamaassa, menimme kumiveneellä laskettavaan vesiliukumäkeen, jossa yhdessä veneessä olevien yhteispaino sai olla maksimissaan 120. Fiksut alakouluikäiset tytöt laskivat painavansa yhteensä 50 kiloa. Mutta summaan piti lisätä vielä minun painoni. Kuultuani painoni, tytöt katsoivat minua silmät pyöreinä: Miten kukaan voi painaa 60 kiloa?! Se oli alle 30-kiloisille tytöille suuri ihmetyksen aihe. Yritin selitellä, että enhän minä vielä paljoa paina, miehet painaa vielä enemmän. Ei auttanut. Olin varmasti tyttöjen silmissä oikea norsu.

Syksyllä 2010 muutin Ruotsiin. Yksin. Sain tehdä kaikkea, mitä rakastin: laittaa ruokaa ja leipoa päivät pitkät. Lähin kauppani on kolme kertaa tavallisen Makuunin kokoinen karkkikauppa. Voitte vain arvata, mitä siitä seurasi. Oltuani viisi viikkoa Göteborgissa, käväisin muutaman päivän lomalla koti-Suomessa. Astuin vaa'alle. Olin lihonut seitsemän kiloa viidessä viikossa! Olin sanaton järkytyksestä. Kerroin asiasta äidilleni. Hän totesi vain, että eihän siinä vielä mitään, mutta mieti, kun tulet kotiin jouluna. Jouluun oli kymmenen viikkoa. Samalla tahdilla se tarkoittaisi neljäätoista lisäkiloa. Nej, tack.

Loppusyksystä laihduin muutaman kilon ja nyt minulla on meneillään elämäni ensimmäinen laihdutuskuuri. Ostin salikortin ja vietän siellä nykyään joka päivä parista kolmeen tuntiin. Ah, nautin. Elämäni on saanut uutta sisältöä. Ja jos tällä kuntokuurilla ja ruokavalion muutoksella ei rupea paino tippumaan, niin ei sitten millään. Silloin luovutan ja aikaistan suunnitelmaani, jonka olen päättänyt ottaa käyttöön päästessäni eläkkeelle. Suunnitelmani sisältää seuraavat osa-alueet: katkeroidu, valita kaikesta ja kaikille, syö, löhöä, katso hömppäsarjoja. Toivottavasti saan odottaa suunnitelman käyttöönottoa vielä vuosikymmeniä.

The Questions of the Day

Kuten moni tietääkin, mottoni on "Joka päivä oppii jotain uutta". Mitä opin tänään?

Ensiksi sanasto:

förtryck = sorto

rättfärdiga = oikeuttaa

förhindra = ehkäistä

Sitten päivän kysymyksiin:

Vad innebär global rättvisa?

Är global rättvisa ett mål, som är möjligt att uppnå?

Kan krig och våld rättfärdigas?

Varför skall dagens generation betala skulderna för gångna generationernas brott?

Hur skall ett samhälle komma till rätta med förtryck av grupper?

Förändras våra föreställningar av närkontakt med människor från annan kultur, eller kommer de vi lär känna uppfattas som undantag?

Tervetuloa arkeeni! Siinä painitaan tällaisten kysymysten kanssa. På svenska. förstås. Mutta nyt nukkumaan, jotta jaksan huomisessa seminaarissa keskustella näistä asioista. Huh. Mitähän siitäkin tulee...

Maailman paras "iskurepliikki"

Olimme muutama viikko sitten yhdessä baarissa juhlimassa ystäväni synttäreitä. Ja minulle tuli juttelemaan mies, jolla oli kyllä maailman paras "iskurepliikki". Keskustelumme eteni tähän malliin:

Mies: "Här kommer jag!"

Minä: "Ja, där kommer du!"

Mies: "Vad trevligt att jag kunde komma!"

Minä: "Absolut!"

Mies oli erittäin hauska tyyppi, harmi vain että punapartainen keski-ikäinen joulupukki ei ole tyyppiäni. Mutta tuolla asenteella miehelle varmasti löytyy vielä joku ihana nainen, jonka tyyppiä kulahtanut, kaljamahainen isoisä on. Toivotan miehelle onnea etsintään :)