Tasa-arvosta puhutaan niin kovasti. Mutta mitä tasa-arvo loppujen lopuksi on? Onko se sitä, että meillä kaikilla on tasa-arvoiset lähtökohdat? Vai onko se sitä, että kaikkia kohdellaan tasa-arvoisesti? Käsityksiä on monia: keskityn huomisen tasa-arvon päivän kunniaksi sukupuolten väliseen tasa-arvoon.
Monessa kielessä on kaksi sanaa sukupuolelle: yksi, joka viittaa biologiseen sukupuoleen, ja toinen, joka viittaa sukupuoleen sosiaalisena ja kulttuurillisena konstruktiona. Ruotsiksi nämä sanat ovat kön ja genus, englanniksi sex ja gender. Suomen kielessä ei ainakaan minun tietämykseni mukaan ole kahta eri sanaa – korjatkaa, jos olen väärässä. Biologinen sukupuoli on helpompi määritellä, vaikka onhan meillä ihmisiä, joiden biologinen sukupuoli on tulkinnanvarainen. Sosiaalinen ja kulttuurillinen sukupuoli onkin sitten kinkkisempi juttu. Se on sitä, miten esimerkiksi kävelemme, esittäydymme ja käyttäydymme sisältäen myös sosiaaliset ja kulttuurilliset odotukset, jotka meihin sukupuolen perusteella kohdistuvat.
Biologisesti emme sukupuolten välistä eroa pysty kaventamaan: biologisesti miehet ovat vahvempia ja naiset ainoa sukupuoli, joka pystyy synnyttämään. Näin se on eikä se (ainakaan kovin todennäköisesti) muuksi muutu. Gender-erot sen sijaan ovat meidän käsissämme. Mitä odotamme tytöiltä, mitä odotamme pojilta? Nämä erot näkyvät niin koulussa kuin työelämässäkin. Tyttöjen on käyttäydyttävä hillitymmin, kun taas poikaa pidetään kummallisena, jos hän on rauhallinen. Odotukset tulevat meiltä aikuisilta. Mielenkiintoista on, että lapsethan eivät ole lainkaan tietoisia sukupuolieroista ellemme me aikuiset niitä heidän päähänsä istuta. Lasten mielestä on aivan luonnollista, että toisella on pimppi ja toisella pippeli eikä se menoa muuksi muuta. Heidän kasvaessaan sukupuoliroolien tiedostaminen kuitenkin kasvaa: tytöille ja pojille on esimerkiksi omat vessat ja pukuhuoneet ja mediassa näkyy, kuinka tytöt leikkivät nukeilla, kun taas autot kuuluvat pojille. Sukupuolesta tulee tekijä – enää omaa pippeliä ei ole soveliasta näyttää eikä tyttöjen ole soveliasta leikkiä autoilla.
Lapset kasvatetaan monesti tiettyyn sukupuoleen. Olen kuullut useasti ihmisten keskustelevan, kuinka olisi mukavaa kasvattaa sekä tyttö että poika. Minä en aio kasvattaa kumpaakaan. Sen sijaan, jos joskus saan lapsia, aion kasvattaa heistä ihmisiä. Niin minutkin on kasvatettu ja olen siitä onnellinen. Hyvänä esimerkkinä toimii äitini keskustelu ystävänsä kanssa. Ystävä oli juuri hehkuttanut sitä, kuinka on ihanaa, että on sekä tyttö että poika. Silloin pikkuveljeni käveli huoneeseen autoilla leikkien. Ystävätär huomautti suureen ääneen: ”Noin ne pojat leikkii autoilla.” Äitiäni tapaus kismitti, kun hän ei halunnut mennä yhteiskunnan meille asettamien sukupuoliroolien mukaan. Pian pikkuveljeni tuli huoneeseen uudelleen, tällä kertaa nukenrattaita työntäen. Äitini pääsi sanomaan takaisin: ”Ja noin ne pojat leikkii nukeilla.”
Minä olen saanut olla sellainen kuin olen. Poikaa ja tyttöä, poikamaista ja tyttömäistä ei aiemmin ollut olemassakaan minun elämässäni, mutta tietenkin yhteiskunta sai jossain vaiheessa minutkin tietoiseksi näistä termeistä. Pienenä leikin porukassa, jossa oli minun lisäkseni kahden käden sormilla laskettavissa oleva määrä poikia. Porukassa ei kuitenkaan ollut poikia ja tyttö, vaan pelkästään lapsia. Minulla oli lyhyet hiukset ja hiirenhäntä kuten muillakin ”jengiläisillämme”. Sukupuolesta tietoiset isosiskoni kysyivätkin joskus, miksi leikin vain poikien kanssa. Vastasin tähän, etteivät Simo, Otso, Juhana, Anssi, Juho ja Ilmo [kuuluikohan ydinporukkaamme vielä joitain muitakin?] ole poikia. Kun minulta kysyttiin, mitä Simo, Otso, Juhana, Anssi, Juho ja Ilmo sitten ovat, jos eivät poikia, vastasin: ”No Simo, Otso, Juhana, Anssi, Juho ja Ilmo tietenkin.”
Toisin kuin lasten keskuudessa, aikuisten maailmassa sukupuolierot ovat merkittäviä. Minusta on silti uskomatonta, miten selkeästi sukupuolen perusteella syrjitään. Kuten jo naistenpäivänä kirjoitinkin, naisten ja miesten välille tehdään selkeä ero – heiltä odotetaan eri asioita. Mieheltä odotetaan hyvää päätöksentekokykyä, naiselta empaattisuutta. Tasa-arvon puolesta taistellaan usein kiintiöiden avulla. En kuitenkaan ymmärrä, miten tasa-arvoon päästäisi kiintiöiden kautta. Tämä on epätasa-arvoa kukoistavimmillaan! Eihän se edistä tasa-arvoa, että valtion nimittämissä yritysten hallituksissa kummankin sukupuolen tulee olla edustettuna vähintään 40 prosenttisesti. Päinvastoin: silloin sukupuolesta tehdään tekijä. Tasa-arvoa on se, ettei sukupuolella ole merkitystä. Kiintiöt hiiteen, sanon minä. Se on ensimmäinen askel siihen, ettei sukupuolesta voida enää puhua sosiaalisena ja kulttuurillisena konstruktiona. Meidän on tähdättävä siihen, että sukupuoli on jonain päivänä vain biologinen tekijä.
Minulle feminismi tarkoittaa taistelua tätä sosiaalisesti ja kulttuurillisesti muodostunutta sukupuolta vastaan. Siihen kuuluvat paitsi yleisesti feministien agendaan mukaanluettavat taistelukentät, myös mm. asevelvollisuuden muuttaminen tasa-arvoiseksi. Koska kuten sanottu: tasa-arvoa on se, ettei sukupuolella ole merkitystä vaan kuin biologisessa mielessä. Kyllä, miehet ovat fyysisesti vahvempia ja soveltuvat näin ollen nykyisenkaltaiseen asepalvelukseen paremmin kuin naiset. Mutta kyllä sieltä varmasti naisillekin tilaa löytyisi! Minä ottaisin tasa-arvon nimissä mieluummin vaikka kumpaankin sukupuoleen ulottuvan asevelvollisuuden kuin nykyisen systeemin, joka vahvistaa sukupuolten välistä eroa. Vaikka ideaalitilannehan olisi, ettei kukaan olisi asevelvollinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti