Maailman, tai ainakin Itämeren, toisella puolella

Julkaistaanpa se nyt ihan näin virallisesti: kyllä, olen tulossa Suomeen. En vain käymään, vaan lukemaan pääsykokeisiin. Tarkoitus on ottaa kuusi viikkoa VAKAVAsti eli lukea VAKAVA-materiaalia, jolla pyrin luokanopettajaksi ja erityispedagogiikkaa opiskelemaan. Göteborg on napannut suuren palasen sydämestäni ja haluaisin mielelläni jäädä tänne. Ruotsalaiset on ihania, varsinkin niin sanotut kaksilahkeiset, ja olen jo ehtinyt rakentaa tänne elämän. Mutta tämä koulutus ei ole minun juttuni, minkä huomaan taas kotitenttiä kirjoittaessani. Tehtävänä on vastata kysymykseen, miten erilaiset vallan muodot voivat joko mahdollistaa tai estää sosiaalisesti kestävää globaalia kehitystä niin makro- kuin mikrotasolla. Ja vaatimuksena on tietenkin käyttää apuna kurssikirjallisuutta, jota en ole ihan hirveän paljon lukenut. Uups! Viime viikolla luin seksuaalisuuden historiaa ja katsoimme luennolla elokuvan Real women have curves. Ei, tätä en ajatellut tulevani opiskelemaan. Vaikuttamistyö kehitysasioiden parissa saa jäädä harrastuksen tasolle, kuten se on ollut aikaisemminkin.

Kyllä minusta opettaja on tarkoitus tulla. Koen, että se on tapa, jolla minun sittenkin kuuluu muuttaa maailmaa. Ja maailmahan ei muutu ellei sitä muuteta! Erityisluokanopettajuus olisi tähtäimessä. Se onnistuu kahta kautta: luokanopettajakoulutuksen kautta, johon sitten voi rykäistä päälle erityisopettajan erillisopinnot tai vaihtoehtoisesti erityispedagogiikan kautta, jossa voi hakea opettajan pedagogisiin opintoihin ja vielä siihen  päälle lukea luokanopettajan monialaiset opinnot. Kumpikin tie vie kuusi vuotta ja ne kuusi vuotta aion istua koulun penkillä. Toki erityisluokanopettajaksi voisi lukea viidessäkin vuodessa, mutta se onnistuisi vain Joensuussa enkä minä nyt minnekään Joensuuhun kuulu. Sori vaan joensuulaiset, mutta kaikille Joensuu ei sovi. Tänä keväänä on siis edessä lukurypäys, jotta saisin unelmani toteutettua.

Kuulen mielessäni, kuinka moni teistä ihmettelee suunnanvaihdostani. Sitä ei sen enempää kannata ihmetellä. Menen sen mukaan, mitä sydän sanoo. Ja luotan magkänslaan eli mahanpohjassa olevaan tunteeseen. Tiedän, että globala studier Göteborgissa on ollut minulla jo vuosia tähtäimessä ja haaveissa, mutta se ei tarkoita, että silmät täytyisi sulkea muilta vaihtoehdoilta. Ihana vuoden alussa kylässä ollut ystäväni rohkaisi minua sanomalla, että hän ihailee juuri tätä minussa: vaikka olen halunnut jotain, en epäile epäillä, onko se sittenkään oikein. Silmät suljettuina en osaa kulkea: näköaisti on minulle kaikki kaikessa. En lukiossakaan ymmärtänyt niitä, jotka olivat kahdeksannelta luokalta asti ”tienneet”, että lääketiede/kauppatiede/oikeustiede on juuri se heidän juttunsa. En olisi itse osannut mennä vain yhtä pistettä tuijottaen – tuntui, että sen tehdessään moni sulki silmät koko ympäröivältä maailmalta. Hienoa, että he ovat jo pitkään tienneet, mitä haluavat. Mutta kuten sanottu, minua sellainen määrätietoisuus kuitenkin pelottaa. Olen luonteeltani kyseenalaistava enkä helposti tyydy tiettyyn ratkaisuun tai vastaukseen.

Olen rakastunut tähän kaupunkiin. Sanalla sanoen: rakastunut. Arkkitehtuuri, erkkerit, vihreys, meri, joenhaarat, sillat. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tänään katselin ihanaa ilta-aurinkoa, joka värjäsi koko taivaan sini-punaiseksi. Silmänruokaa parhaimmillaan! Täällä haluaisin asua, mutta koulutus vetää minut Suomeen. Eihän sitä sitä paitsi koskaan tiedä, josko minut vielä jonain päivänä täältä uudelleen löytäisi. Vaikka Göteborgin sverigefinska skolanin opettajajoukosta? Katsotaan, mihin tuuli minut kuljettaa. Sillä aikaa kuuntelen tätä:

 "Isä olen täällä maailman toisella puolen. - - Äiti älä pelkää, kyllä pidän itsestä huolen."

Ps. Possessiivisuffiksi puuttuu, mutta annettakoon se nyt taiteen nimessä anteeksi. Aivan kuten pidän itsestäNI huolen, yritän oppia pitämään huolen vain omista asioistani.