Pakkaus on aloitettu. Se ahdistaa, sillä eiväthän rakkaat astiani tietenkään laatikoissa ansaitse olla! Ostin niitä varten silkkipaperiakin, jotteivat ne joutuisi olemaan kovan sanomalehden kourimina. Silti tunnen astioideni tukehtuvan laatikoihin. Rumiin, ruskeanharmaisiin pahvilaatikoihin. Yök! Kuinkakohan kauan Iittalani, Arabiani ja Pekka Paunilani joutuvat niissä asumaan? Ovatkohan ne hengissä vielä syksyllä, kun pääsevät taas kaappeihini, joiden sijaintia en vielä tiedä? Toivottavasti ovat, sillä minä rakastan astioitani.
Sitä ei moni ymmärrä, mutta tosiystävät tietävät, kuinka paljon astioitani rakastan. He eivät ehkä ymmärrä sitä, että itkin rikottuani yhden Primavera-kulhoistani, joita ei enää saa mistään. Mutta ainakin he tietävät sen. Eräs tällainen ystävä on Laura, jonka seurasta nautin hirmuisesti. Laura tietää astioideni ja minun välisestä tiiviistä suhteesta ja olen saanut huijattua Lauraa jo useamman kuukauden ajan, hahaa! Paljastettakoon nyt, etten kiellä häntä tiskaamasta, koska pelkään hänen hajottavan astiani. Siinä luulossa hän on nimittäin tähän asti elänyt. Kiellän häntä tiskaamasta, koska haluan hänen ottavan lungisti ollessaan luonani kylässä. Anteeksi Laura, että olen antanut sun elää siinä luulossa, etten luottaisi suhun. Oikeasti tykkään susta niin paljon, että haluan sun vain rentoutuvan!
Lauraa tulee ikävä. Iso, sydäntä polttava ikävä. Lauran kanssa nauretaan, puhutaan asioista, joista ei saisi puhua, ja haaveillaan miehistä, jollaisia ei ole olemassa. Lauran kanssa tiedetään, että kannattaa äänestää puoluetta, joka tukee meidän tulevaisuuttamme: yksinäisten naisten oikeutta hankkia lapsia (vaikka inhoan termiä yksinäinen nainen, en tiedä mikä muu siihen sopisi). Lauraa ei voi sanoin kuvailla, hän vain on. Huipputyyppi, ihana ystävä, rentouttavaa seuraa – sanat eivät riitä kertomaan. Onnekseni Laura on suomalainen, joten hän tulee Suomeen kylään silloin tällöin. Ja olen jo ilmoittanut hänelle, että jos hänellä ei ole Suomen-vierailuillaan aikaa minulle, tulen höpöttämään hänen kanssaan hänen käydessään vessassa. Linnoittaudun oven eteen, jolloin hän ei pääse pois ennen kuin on kuunnellut loppuun höpötykseni, hahaa!
Kinkkisempi tapaus on ystäväni Janna. Jannalla ei nimittäin ole mitään kytköksiä Suomeen, mutta joka puolelle muuta maailmaa on, mikä tarkoittaa hänen olevan aina menossa. Näin ollen en tiedä, koska Jannan kanssa tapaamme uudelleen. Näillä näkymin emme ole samassa maassa ennen marras-joulukuuta. Sen tajuttuani pääsi itku :( Jannan kanssa jaamme samat kokemukset ja kiinnostuksenkohteet. Hän opiskelee samaa kuin minä, on työskennellyt hotelleissa ja jakaa jopa yhden pahimmista painajaisistani. Janna on kultakimpale, jonka joudun päästämään käsistäni.
Kaiken lähtöni aiheuttaman surun ja surkeuden keskellä en voi kuitenkaan muuta kuin olla onnellinen siitä, että olen tavannut ihmisiä, joihin olen tykästynyt. Nimeltä mainittujen lisäksi Göteborgiin jää lukuisia mahtavia tyyppejä, joiden seurasta olen nauttinut ja joiden seuraan toivon pääseväni vielä joskus. Olette huipputärkeitä <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti