Henkilöllä, joka keksi sanonnan ”ei nimi miestä pahenna” oli takuuvarmasti ruma nimi. Nimet ovat merkityksellisiä, vaikka joku sen yrittäisikin kieltää. Kaikkihan tietävät, että Jennyt ovat turhamaisia ja usein ärsyttäviä – heitä ei vain kestä, ellei oma nimi ole Jenna, Janica tai Jessika. Suvit taas melkoisia räpätätejä, joiden kanssa tulee toimeen, jos on asioista samaa mieltä. Jos ei, voivat Suvit olla aggressiivisuudessaan haastavia keskustelukumppaneita. Karoliinat pysyvät ystävän rinnalla niin ylä- kuin alamäissäkin, Sallat ymmärtävät jokaista. Laurit ovat oman tiensä kulkijoita, jotka nappaavat tärkeän osan elämässäni. Joonaksiin tunnen usein jotain kummaa vetoa, vaikka mitään yhteistä ei löytyisikään. Nämä ovat siis havaintoja minun perspektiivistäni ja poikkeus vahvistaa säännön. Vaikka onhan se itsestäänselvää, että havaintoni ovat ainoita oikeita eikä niitä käy kiistäminen.
Olen monesti miettinyt, millaisia konnotaatioita omalla nimelläni on. Valitettavasti en voi katsoa asiaa objektiivisesta näkökulmasta, joten en ole voinut vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä. Tuomioita otetaan vastaan, kiitos! Sukunimet ovat persoonallisempia eikä niihin liity samanlaisia konnotaatioita kuin etunimiin. Sukunimi kulkee suvussa, etunimi annetaan jokaiselle ikiomaksi. Olen tyytyväinen, että minulla on erikoinen sukunimi. Se tuo minuun vivahteen erikoisuutta. En voi kuvitellakaan, kuinka tylsää olisi olla Virtanen! Sukunimeni aiheuttaa kuitenkin ongelmia. Milloin olen saanut hakea postista pakettia, jossa sukunimeni onkin yllätyksekseni P-alkuinen, milloin lopun -tö on muuttunut e:ksi. Tavaankin nykyään varmuuden vuoksi joka kerta nimeni, vaikka minulle vakuuteltaisiin sen menneen oikein jo ensimmäisellä kerralla. Ei se kuitenkaan mene. Tästä nimestä en kuitenkaan luovu, koska se on minun nimeni. Ja jos joskus lisäännyn, saavat lapseni ehdottomasti minun nimeni. Tästä olemme tehneet lupauksen siskojeni ja serkkutytön kanssa varmaankin ala-asteella ollessani (muistakaakin!) - jos lupausta ei toteuteta, jää sukumme sukupuuttoon kuolemisen estäminen yksin pikkuveljeni harteille.
Sukunimeni ongelmallisuus kasvaa, mitä kauemmaksi Suomesta pääsemme. Ruotsissa nimeni ymmärretään jotenkuten. Norjassa Ä muuttuu Æ:ksi ja Ö Ø:ksi. Saksalaiset ymmärtävät ainakin nimeni kirjaimet, se on jo jotain! Näin myös muualla Euroopassa, onhan saksa melko laajasti puhuttu kieli. Mutta yritäpä selittää jotain ”A with two dots:ia” Kiinassa tai Keniassa. No way! Euroopan ulkopuolella elän suosiolla ilman Ä:n ja Ö:n pisteitä.
Koska sukunimeni tuottaa hankaluuksia paikassa kuin paikassa, olen ikionnellinen etunimeni helppoudesta. Ruotsalaisten ja norjalaisten kuullessa nimeni he tunnistavat minut heti Saraksi, kun taas kansainvälisemmässä maailmassa lausun nimeni automaattisesti muodossa Sarah – en yritäkään vetäistä suomalaisen monotonista Saaaraaa. Koska luokallani on lisäkseni kaksi Saraa, joiden nimet lausutaan tietenkin samalla tavalla kuin omani, opetti kaverini jo ensimmäisellä viikolla minut esittelemään itseni nimellä ”Saara med två A”. Jostain syystä ruotsalaisen on tätä kuitenkin kovin vaikea ymmärtää. Edellinen kuntosalikorttini kulki nimellä Saraa, nykyinen taas nimellä Sara, vaikka kuinka yritin selittää kahta aaaaata keskellä ja lausua nimeni muodossa Saaaaaaaaaara [lausumisohje: venytä ensimmäinen tavu vähintään 20 sekuntin pituiseksi]. Ei riittänyt, vaikka otin henkilökorttinikin peliin. Kun joku vakuuttaa sinulle ”kyllä kyllä, se meni jo oikein”, tuntuu tyhmältä yrittää sanoa, että ei se kuitenkaan mennyt! Jokaisen tällaisen tilanteen jälkeen tulen kotiin huomatakseni sen menneen väärin – taas kerran. Mitäs minä sanoin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti