Kielikukkasia

Suurinpiirtein kaikki, mitä opin kouluruotsia opiskellessani oli: ”Jag heter Peter.” Ja sekin oli väärin, nimeni kun ei ole Peter. Lisäksi opin kysymään: ”Hur mår du?” Toisena koulupäivänä uusi kaverini kysyi minulta: ”Hur är läget?” Olin äimän käkenä. Niin mikä? Läget? Hymyile, niin ne luulee, että tajusit, on paras neuvo uuteen maahan muuttaessa. Noudatin saamaani neuvoa ja hymyilin. Kaverini poistuttua paikalta otin nettisanakirjan esiin. Läge tarkoittaa sijaintia, paikkaa, asentoa, tilannetta. Ihmettelin, miksi kaverini kysyi sijaintiani. Tässähän minä. Tässä tilanteessa, asentonikin näet. Hmm... Onneksi jo muutaman päivän päästä osasin vastata läget-kysymykseen ruotsalaisen positiivisesti. Kysymyksellä halutaan siis tietää, miten toisella menee. Hurmårdutä ei täällä käytetä, ainakaan nuorten keskuudessa.

Tänne muuttaessani opettelin kutsumaan apua myös paikallisella murteella. Naapurissani asuu nimikyltin mukaan Johan, joten avunhuuto (sulakkeen palaessa, viemärin tulviessa jne) paikallisella kielellä kuuluu tietenkin: ”Johan!” En päässyt kokeilemaan kielitaitoani kertaakaan, kun sain selville, ettei naapurissa asukaan Johan, vaan joku tyttö. TYTTÖ?! Juuri kun olin suunnitellut kutsuvani Johanin - joka tietenkin oli kuvitelmissani hurmaava, komea ja charmikas - käytännön hommiin pullapalkalla.

Tutustuin Göteborgiin muutettuani aivan huippuhauskaan suomalaistyttöön. Hän vuokrasi huonetta erään naisen ja hänen poikansa asunnosta. Ystäväni selitti monen viikon ajan, kuinka hän asuu samboina erään naisen kanssa. ”Ahaa, kuinka mielenkiintoista! Miten olet löytänyt naisen?” Netistä erään ilmoituksen kautta. Ja keskustelukumppani luonnollisesti hymyili takaisin ruotsalaisen ystävällisesti, vaikka päässä pyöri todennäköisesti vaikka mitä ihmettelyjä. Ystäväni kertoi siis vahingossa asuvansa avoparina tämän yksinhuoltajanaisen kanssa, jota ei ollut tavannut ennen asuntoon muuttamistaan. Jo oli ihmisillä kummastelemista! Mutta tällaista sattuu, kun ei kunnolla ymmärrä kaikkien sanojen merkityksiä.

Nolasin itseni muutama kuukausi sitten iskiessäni vahingossa erästä miestä - tai ainakin luulen hänen tulkinneen jutteluni iskuyritykseksi. Istuin yksin baarissa odottelemassa baaritiskillä olevia kavereitani, kun eräs nuori mies tuli juttelemaan minulle. Baarissa oli meluisaa, mutta kuulin hänen kysyvän, josko tietäisin, onko kyseisessä paikassa langatonta nettiä. Vastasin ystävällisesti olkaani kohautellen, ettei minulla ole asiasta aavistustakaan. Mies kohautti kulmakarvoja, jäi seisomaan viereeni ja alkoi näpytellä kännykkäänsä. Hän seisoi siinä vielä muutaman minuutin ja ajattelin, että olisi kohteliasta kysäistä, löytyikö langatonta nettiä – siis kännykällä. Esitin kysymyksen. Hän naurahti: ”Voi täällä ollakin – jos on tietokone.” Ymmärsin, ettemme olleet tainneet puhua langattomasta netistä ensimmäiselläkään kerralla. Tunsin itseni tyhmäksi ja löin homman kokonaan leikiksi: ”Niin, ehkä pitää kantaa se iso pöytätietokone tänne ja kysyä, onko näillä langatonta nettiä.” Nauroimme hetken yhdessä, kunnes hän poistui paikalta, luojan kiitos. Minulla ei ollut mahdollisuutta nolata itseäni enää enempää! Se jää seuraavaan kertaan. Raportoin teille lisää kommelluksistani myöhemmin...