Neuvosto-Suomi

Maanantaina karistin Göteborgin hiekat kesäkengistäni ja lähdimme matkaan kohti Suomea. Matkalla näin jotakin, jonka vuoksi en voi enää koskaan vakuutella skandinaaveille Suomen olevan osa Pohjoismaita: näin Neuvosto-Suomen.

Kaikki alkoi laivalta, jossa hyttiämme vielä siivottiin meidän saapuessamme sinne. Hytin edelliset asukkaat olivat ilmeisesti olleet joitakin nuorisohuligaaneja, sillä siivooja kertoi joutuvansa vaihtamaan kaukosäätimen, kun siinä oli jotain möhnää. Siivoojan käväistessä respassa uutta kaukosäädintä hakemassa me vilkaisimme hyttiämme. Avatessamme alasängyn seinältä paljastui ruskeankeltaisia valuvia vanoja – kuivahtaneita, tosin. Minua kauhistutti ja totesin, että asialle täytyy tehdä jotain: me haluamme uuden hytin. Vanhempani totesivat kuitenkin supisuomalaiseen tapaan, että eiväthän he nyt mitään uutta hyttiä tarvitse – ihan hyvä täälläkin on olla. Tässä tilanteessa sisäinen ruotsalaiseni heräsi eloon ja marssi respaan uutta hyttiä pyytämään. Tilanteessa säilytettiin toki kohteliaisuus eikä ketään haukuttu – siivooja oli varmasti tehnyt parhaansa, mutta kiirehän heillä on. Vanojen lisäksi huomautettiin pesuaineiden liiallisesta käytöstä, olihan joukossamme yksi astmaatikko. Tämä on kyllä ruotsalaisissa parempaa: he vaativat palvelua, jos jostain maksavat. Suomalaiset ovat aivan liian vaatimattomia. Uusi hytti järjestyi ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Hytin saatuamme vaihdoimme maisemaa ravintolaan, jossa tarjoilijanamme toimi Eija. Eija puhui asiakkailleen suomalaisen kohteliaaseen tyyliin: ”Mikä sun ruoka on?”, ”Valitse siitä listasta” ja "Tässä on nää perunat, ne on teille kahdelle. Ota sä vaikka siitä eka." Esimerkit eivät valitettavasti pysty antamaan kuvaa siitä, kuinka tylyä Eijan niin sanottu palvelu oli. Äitini antoikin tarkan analyysinsa: Eija oli selvästi siivooja, joka oli työvoimapulassa laitettu tarjoilijanhommiin. Eijalla oli siivoojan korvakorutkin: tiedättehän, sellaiset kultaiset renkaat, jotka eivät ole ihan kokorenkaat. En tiennyt enää ollako huvittunut vai ärsyyntynyt, kun Eija tarjoili ruokamme siivoushanskoissa. Muilla tarjoilijoilla oli täydellisesti istuvat satiinintyyppiset tarjoiluhanskat, kun taas Eijalla puuvillaiset jättikokoiset siivoushanskat, joissa oli kaiken huipuksi vihreä siivousraita. Huh! Lisäksi Eija ei tiennyt viineistä mitään eikä edes toivottanut hyvää ruokahalua. No, kaikki eivät ole asiakaspalvelijoita luonnostaan eikä heidän ehkä koskaan asiakaspalvelijoiksi pitäisi ryhtyä. Valitettavaa, että ravintolassa, jossa pääruoasta saa maksaa pari kymppiä, saa tällaista palvelua.

Seuraavana aamuna Turkuun saapuessamme kohtasin karun totuuden: lunta, jota en ollut oikeastaan nähnyt sitten Suomesta uudenvuoden jälkeen lähdettyäni. Mutta pahempaa oli tulossa: huomasin, että Ruotsista tullessa Suomi näyttää aivan samalta kuin esimerkiksi Puola näyttää Suomesta tullessa. Kaikkialla oli keskeneräisiä rakennuksia, talot likaisenruskeita ja niiden pihat hoitamattomia ja täynnä vanhoja autonromuja. Edellisenä päivänä Ruotsin halki ajaessamme ei tällaisia taloja ollut näkynyt yhtäkään – nyt emme bonganneet siististi hoidettua taloa ja pihamaata. Näin Suomen ruotsalaisen silmin: rapistuneena, vanhentuneena ja hoitamattomana – aivan, kuten me näemme esimerkiksi Venäjän ja Baltian maat Suomeen verratessamme.

Kaiken kruunasi pysähtymisemme yksinäiselle Teboilille. Rakennus oli harmaa betoninen laatikko ja sisällä olevista tuotteista olisi todennäköisesti löytynyt vielä markkahintalaput, jos olisi pölyn alta viitsinyt kaivaa. Hyllyt olivat vinksallaan ja tiskissä oli kymmenisen erilaista lihatuotetta: lihapiirakka nakeilla; ruisleipä salamilla, maksamakkaralla ja kananmunalla; sämpylä kinkulla, maksamakkaralla ja suolakurkulla jne. Yksi kasvisvaihtoehtokin löytyi! Kyseessä oli vitivalkoinen sämpylä, jonka välissä oli reippaasti voita ja kuusi juustosiivua. Tiskin takana meitä palveli viisissäkymmenissä oleva meikitön nainen, jonka päässä oli donitsilla sidottu poninhäntä ja päällä Teboilin sininen muutamaa kokoa liian suuri takki. Kohtaus oli kuin Kaurismäen leffasta. Nainen ei turhia puhunut, mutta rekkamiesten astuessa sisään hän kohotti ryhtiään niin että poninhäntäkin heilahti! Telkasta tuli piiretty, jossa oli hahmojen päiden kohdalla valokuvat oikeista ihmisen päistä. Kuin suoraan Neuvostoliitosta!

Visiittimme päätimme vessaan, jonka lavuaari oli kirkkaanoranssi aivan kuin vanhojen yöjunien makuuvaunuissa. Lattialla oli tummanruskea laatat eikä vessaan ollut selvästi koskettu sitten kultaisen 70-luvun. Pöntön kansi oli lähtenyt matkoilleen ja jäljelle oli jäänyt vain musta rengas koristamaan valkoista pönttöä, jossa oli ruosteenruskea pystyraita, jonka vesi oli ilmeisesti vuosikymmenten kuluessa jättänyt. Pöntöllä istuskellessa luin seinään kiinnitetyn tekstin: ”Jos haluat säästää meiltä yli määräisen viemärin avaus maksun, laita siteet ja tamponit alla olevaan poljin roskikseen.” Vilkaisin mainittua ”poljinroskista”, joka osoittautui mustaksi siivousämpäriksi, joka oli niin vanhaa mallia, ettei sellaisia enää saa mistään. Ämpärissä ei ollut muovipussia, mutta sen sijaan pohjalla oli arviolta vain muutamia vuosia vanha ruskea purkka. Nauroin ääneen vessassa ollessani ja vielä enemmän nauroimme yhdessä autoon päästyämme. Tervetuloa Neuvosto-Suomeen! Vähän alkoi kaduttaa, että vaihdoin kauniin ja lämpimän Ruotsin tähän murheellisten laulujen maahan.