Juttuseuraa kaipaavia

Ihmiset vaikuttavat olevan liian kiireisiä kuuntelemaan toisiaan. Meillä on monia, jotka kaipaavat juttuseuraa. Keiden kummallisten tyyppien kanssa päädyin juttelemaan tällä viikolla?

1.  Kävelen karkkihyllyjen välissä Prismassa, kun eteeni ilmestyy yllättäen sulkaajänistikkari. Tikkari estää kävelyni eteenpäin ja vierestä kuuluu huuto: ”Kato! Mä sain tällasseen!” Tikkarin päästä löytyy käsi, joka kuuluu noin 3-vuotiaalle tytölle. Ihailen tytön tikkaria ja yhdyn hänen innostukseensa. Juttelen hänen kanssaan hetken, kun hän innoissaan kertoo tikkaristaan ja pääsiäissuunnitelmistaan. Äidillä taitaa olla liian kiire kuunnella tytön juttuja.

2. Perjantai-lauantai-välisenä yönä kuuntelin erään nuoren miehen kertomuksia ehdonalaisista tuomioista. Palataanpa ajassa taaksepäin: kaikki lähti siitä, kun yritin korjata huonoa riihimäkeläisyyttäni vierailemalla paikallisen nuorison suosimassa (ja ainoassa) menomestassa, Seurahuoneella. Hävettää, että olen ollut täysi-ikäinen jo useamman vuoden enkä ole vieläkään sen yläkertaan eli yökerhoon ehtinyt. Asia oli tietenkin korjattava pikimmiten. Menokynnystä madalsi Raappanan esiintyminen – tavallisena iltana en olisi varmaankaan sinne kehdannut mennä. Lähes välittömästi paikalle saavuttuamme seuraamme lyöttäytyi nuori mies kehuen ulkonäköämme. Hän sanoi, että näin kauniita naisia ei olekaan täällä aikaisemmin näkynyt. Ei varmaan, kun ystäväni edellisestä visiitistä oli kulunut jo 10 vuotta ja minä en ollut nenääni koskaan paikassa näyttänyt. Mies totesi samaan syssyyn kuitenkin, ettei edes tietäisi, jos kävisimme paikassa, kun hän ei yleensä pääse sisään. Porttikieltojen syyksi selvisi tappelualttius, joka oli johtanut lukuisiin tuomioihin. Tällä hetkellä miehellä oli kolme tai neljä ehdonalaista tuomiota päällä – hän ei itsekään muistanut tarkkaan. Että sellaista! Jouduimme ystäväni kanssa melkein käsirysyyn riidellessämme, kumpi kyseisen kultakimpaleen omakseen saa... Lopuksi mies halusi vielä halata meitä ja kiitti moneen kertaan, että olimme hänen höpinöitään kuunnelleet. Kun eivät ne muut naiset kuitenkaan kuuntele...

3. Lauantaina juttelin vielä varmaankin vartin verran erään ohikulkevan mummon kanssa, joka selitti ummet ja lammet kissoistaan, maalauksistaan ja lapsenlapsistaan. Mummon tarinat olivat valitettavan tylsiä, mutta kuuntelin hänen jorinoitaan ja hän tuli silminnähden iloiseksi siitä, että oli joku, jolle jutella.

Kuunnelkaa, hyvät ihmiset – kuunnelkaa toisianne. Antakaa aikaa, niin teillekin annetaan aikaa, kun sitä tarvitsette.

Ennakkoluuloja karistamassa

Olen valitettavasti ennakkoluuloinen monen asian suhteen - kuten uskoakseni kaikki ihmiset - mutta haluan päästä ennakkoluuloistani eroon ja kohdata ihmiset sellaisina kuin he ovat enkä vain jonkin ihmistyypin tai -ryhmän edustajina. Näin ollen rakastan, kun ennakkoluuloni lyödään alas. Joka kerta sen tapahtuessa minusta tulee astetta vähemmän ennakkoluuloinen.

Viikon ensimmäiset ennakkoluulot löi rikki tutut 9-luokkalaiset. Olin tällä viikolla sijaisena koulussa, jossa työskentelin viime kevään, ja vierailin hyppytunnilla pienluokassa, jossa olen ollut paljon sijaisena. Jo ennen kuin ehdin ovesta sisään astua kutsuttiin minut poliittiseksi asiantuntijavieraaksi yhteiskuntaopin tunnille. Minut istutettiin luokan eteen ja opettaja kertoi, että nyt heille on tullut vieraaksi politiikan asiantuntija, jolta saisi vapaasti kysyä kysymyksiä sunnuntain vaaleihin liittyen. Ajattelin oppilaat tuntiessani, etteivät he varmastikaan kysy mitään, vaan haistattavat vain paskat koko vaaleille. Yllätykseni olikin suuri, kun käsiä nousi monta paria ja kysymyksiä virtasi: ”Miksi perussuomalaiset voitti?” ”Mitä asioita perussuomalaiset ajaa?” ”Onko ne oikeasti kaikki aborttia vastaan?” Tästä keskustelu siirtyi pakolaisiin ja maahanmuuttajiin, oikeiston ja vasemmiston eroihin sekä liberaali-konservatiivi-vertailuihin. Olin niin onnellinen, kun sain puhua oppilaiden kanssa oikeista asioista – asioista, joita he tarvitsevat ymmärtääkseen yhteiskuntaa, maailmaa ja joista keskustellaan kahvipöydissä.

Tänään pidimme ystäväni kanssa Säkkärä ja Käkkärä –fantasiakampaamoa Riihimäen pääsiäistapahtumassa. Teimme mitä kekseliäimpiä ja hullunkurisimpia kampauksia mm. prinsessa-, peikkotyttö- ja punkkarityyliin. Asiakkaita riitti jonoksi asti. Eräänä hiljaisempana hetkenä Käkkärä huudahti ohikulkevalle yläkouluikäiselle pojalle, haluaisiko hänkin fledaansa fantasiakampauksen. Muodinmukaisesti pukeutunut poika totesi hetkeäkään miettimättä: ”Joo – voisinhan mä vaikka ottaakin!” Poika sai päähänsä muistaakseni puna-sini-vihreän irokeesin ja oli enemmän kuin tyytyväinen. Ihanan ennakkoluulotonta porukkaa – lisäksi minunkin ennakkoluuloni karisivat taas hitusen!

Ja jotta teidän ennakkoluulonnekin karisisivat hiukan, voin kertoa, että korkokengissä ja Marimekon hameessa työskentelevä nuori nainen avasi monikiloisia haukia ysiluokkalaisten kanssa biologian tunnilla torstaiaamuna. Kädet vain hauen sisään ja ei kun mahalaukkua avaamaan! Oppilaat sai ihmetellä, mihin kaikkeen minäkin ”hienohelma” pystyn... Ps. Yhden hauen mahalaukusta löytyi kaksi ahventa, joista toinen ei ollut vielä ehtinyt sulaa lainkaan! Aivan mieletöntä!

Nukahtamisongelmia? Tri Saara auttaa

Pyöritkö öisin sängyssä, kun uni ei vain tule? Stressaako jokailtainen nukkumaanmeno jo aamulla herättyäsi? Eikö fysiikan kirjojenkaan lukeminen vie Nukkumatin maille? Ei hätää: ongelmaasi on olemassa ratkaisu! Tri Saara saa vaikeimmankin tapauksen nukahtamaan – luomuna, ilman pillereitä!

Huomasin jo vuosia sitten minulle siunaantuneen mielettömän kyvyn: ihmiset nukahtavat seurassani. Joku saattaisi ottaa sen loukkauksena, mutta ajattelen asian positiivista puolta: saan selkeästi ihmiset niin rentoutuneiksi, että he nukahtavat. Yritän uskotella itselleni salaisuuden piilevän matalassa, rauhoittavassa äänessäni, koska en halua uskoa sen olevan kuollettavantylsissä jutuissani. Kuka nyt ei haluaisi kuunnella luentoja lapsikeskeisen kehitysyhteistyön ongelmista tai erityisoppilaiden yleisopetuksen luokkiin integroinnista keskellä yötä?

Ystäväni säpsähtää aamulla hereille ja ensimmäinen kysymys on: ”Saara, nukahdinko mä taas sun puheeseen?” ”Joo, nukahdit.” ”Ai anteeks!” ”Ei se mitään”, naurahdan. Joka kerta sama tarina: höpötän yöllä siihen asti, kunnes en enää saa vastaukseksi edes epäselvää muminaa. Suuni ei vain sulkeudu ennen kyseistä hetkeä – ja joskushan sitä voi ihan omaksi huvikseen jatkaa vielä senkin jälkeen. Olen selvästi erinomainen unilääke, minkä osa kavereistani jo tietääkin. Eräskin ystäväni soitti minulle pyörittyään tuskaisena sängyssä muutaman tunnin. Höpöttelin vähän aikaa puhelimeen eikä aikaakaan, kun langan päästä kuului vain hiljaista tuhinaa. Toimii!

Viime viikolla huomasin itsekin ääneni rentouttavuuden. Olin nimittäin lukenut pääsykoemateriaalia ns. äänikirjoiksi ja päätin kuunnella niitä mp3-soittimesta nukkumaan mennessäni. Viiden tunnin päästä heräsin valot päällä ja luurit korvissa. En muista ehtineeni illalla kuulemaan kuin muutaman lauseen, kun uni on jo ilmeisesti tullut. Sama homma junassakin! Ehkä vähän kummallista nukahtaa omaan ääneensä, mutta mikäs siinä vikana, jos on vain niin tylsä persoona, että saa kaikki vaipumaan uneen. Tri Saara väsyttää sinut jutuillaan, tervetuloa potilaaksi!

Innostusta, pettymyksiä ja kauneudenhakuisuutta

Pääsykokeet häämöttävät ja yritän omistaa kaiken liikenevän aikani niihin lukemiselle. Olen jopa lukenut pääsykoemateriaalin ensimmäisen artikkelin niin sanotusti äänikirjaksi, jotta voin kuunnella sitä lenkillä ollessani. Voi olla, että muutaman viikon päästä inhoan omaa ääntäni niin paljon, että elämässäni on mykkä jakso. Todennäköisesti kuitenkaan ei, sillä tätä papupataa ei herkästi hiljennetä ;) Pääsykokeisiin lukemisesta ei kuitenkaan luonnollisestikaan tule mitään ilman kaunista vihkoa, joka innostaa muistiinpanojen tekemiseen. Ostin kuvassa olevan vihreän kirjan lukemiseni tueksi, joten nyt olen aina innoissani päästessäni kasvatustieteiden kimppuun!

Marimekko-kirjoja

Pääsykoemateriaalista olen saanut elämääni ja opettajuuteen uusia näkökulmia. Ensimmäinen ajatus, jonka haluaisin kanssanne jakaa, tulee tässä:

”Vuonna 1925 Kisakentässä julkaistiin Martti Jukolan puhe, jossa tämä piti naisten ruumiinharjoituksia tärkeinä heidän luonteensa ja ulkonäkönsa vuoksi. Jukolan mielestä ”normaalina ei voida pitää nuorukaista, joka rakastuu matalarintaiseen ja kumaraselkäiseen tyttöön, niin perversistä se on.”

Seksuaalisuuden historiaa opiskeltuani ymmärrän onneksi, että käsitys perverssiydestä muuttuu ajan kanssa. Kirjallisuusanalyysia lukiossa opiskeltuani on päähäni iskostunut myös, että tulkinta on puoli merkitystä. Eli huomioikaa sana JA matalarintaisen ja kumaraselkäisen välissä – normaali nuorukainen voi siis hyvin rakastua matalarintaiseen TAI kumaraselkäiseen tyttöön. Mutta toisaalta, kuka meistä normaalia nuorukaista edes kainaloonsa haluaisi? Normaalius on tylsää. Ja yliarvostettua.

Pääsykokeisiin lukemisen ohella olen tehnyt sijaisuuksia kouluissa. Olen nauttinut siitä, että olen saanut taas tutustua uudenlaisiin oppilaisiin, opetuskäytäntöihin ja saanut uusia ideoita. Opetustyö on kyllä niin antoisaa, että vaikka sijaisuudet ovat vieneet arvokasta lukuaikaani, on töiden tekeminen samalla motivoinut minua lukemaan.

Tiistaina kävin vanhassa lukiossani, sillä olen ensi viikolla menossa sinne opettamaan enkun puhekurssia ja paria muuta enkun kurssia. Miten outoa – kuin paluu menneisyyteen! Aamuyhdeksältä odottelin steissillä kaveriani ja Suomi-angsti iski pahemman kerran. Kuinka rumia ihmiset ovatkaan! Ja huonosti pukeutuneita! Ja vaisuja! Kyllä ero Ruotsiin on merkittävä. Päivääni kuitenkin piristi komea nuori mies, joka käveli vastaani ja kysyi, haluaisinko kaksi ilmaista teatterilippua Helsingin Kaupunginteatterin Keltainen Kuu –näytelmään. Ja minähän halusin! Ensi viikolla sitten sitä katsomaan :)

Jatkoin päivääni vielä Hankenin (Svenska Handelshögskolan) kirjastoon lukemaan. Astelin sisään ja kyselin laulavalla ruotsalaisella aksentillani: ”Ursäkta, var finns biblioteket?” Sain kuitenkin vastaukseksi suomenruotsalaisen monotonisen ”En trappa ner” –vastauksen. Kyllä masensi taas! Lukusalin löydettyäni se olikin kämäinen ja tylsä kellarihuone, jossa ei ollut minkäänlaista näköalapaikkaa. Toisin kuin Göteborgin Handelshögskolanissa, jossa koko sali on yhtä näköalapaikkaa. Aivan kuin teatterissa! Mutta toisaalta ei siellä Hankenissa mitään katseltavaa edes ollut... Ensi kerralla parempi onni?

Göteborgin Handelsin kirjaston lukusali

Suomi kuittaa ja menee itkemään itsensä uneen. No ei nyt ihan, mutta kuvaannollisesti...

Neuvosto-Suomi

Maanantaina karistin Göteborgin hiekat kesäkengistäni ja lähdimme matkaan kohti Suomea. Matkalla näin jotakin, jonka vuoksi en voi enää koskaan vakuutella skandinaaveille Suomen olevan osa Pohjoismaita: näin Neuvosto-Suomen.

Kaikki alkoi laivalta, jossa hyttiämme vielä siivottiin meidän saapuessamme sinne. Hytin edelliset asukkaat olivat ilmeisesti olleet joitakin nuorisohuligaaneja, sillä siivooja kertoi joutuvansa vaihtamaan kaukosäätimen, kun siinä oli jotain möhnää. Siivoojan käväistessä respassa uutta kaukosäädintä hakemassa me vilkaisimme hyttiämme. Avatessamme alasängyn seinältä paljastui ruskeankeltaisia valuvia vanoja – kuivahtaneita, tosin. Minua kauhistutti ja totesin, että asialle täytyy tehdä jotain: me haluamme uuden hytin. Vanhempani totesivat kuitenkin supisuomalaiseen tapaan, että eiväthän he nyt mitään uutta hyttiä tarvitse – ihan hyvä täälläkin on olla. Tässä tilanteessa sisäinen ruotsalaiseni heräsi eloon ja marssi respaan uutta hyttiä pyytämään. Tilanteessa säilytettiin toki kohteliaisuus eikä ketään haukuttu – siivooja oli varmasti tehnyt parhaansa, mutta kiirehän heillä on. Vanojen lisäksi huomautettiin pesuaineiden liiallisesta käytöstä, olihan joukossamme yksi astmaatikko. Tämä on kyllä ruotsalaisissa parempaa: he vaativat palvelua, jos jostain maksavat. Suomalaiset ovat aivan liian vaatimattomia. Uusi hytti järjestyi ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Hytin saatuamme vaihdoimme maisemaa ravintolaan, jossa tarjoilijanamme toimi Eija. Eija puhui asiakkailleen suomalaisen kohteliaaseen tyyliin: ”Mikä sun ruoka on?”, ”Valitse siitä listasta” ja "Tässä on nää perunat, ne on teille kahdelle. Ota sä vaikka siitä eka." Esimerkit eivät valitettavasti pysty antamaan kuvaa siitä, kuinka tylyä Eijan niin sanottu palvelu oli. Äitini antoikin tarkan analyysinsa: Eija oli selvästi siivooja, joka oli työvoimapulassa laitettu tarjoilijanhommiin. Eijalla oli siivoojan korvakorutkin: tiedättehän, sellaiset kultaiset renkaat, jotka eivät ole ihan kokorenkaat. En tiennyt enää ollako huvittunut vai ärsyyntynyt, kun Eija tarjoili ruokamme siivoushanskoissa. Muilla tarjoilijoilla oli täydellisesti istuvat satiinintyyppiset tarjoiluhanskat, kun taas Eijalla puuvillaiset jättikokoiset siivoushanskat, joissa oli kaiken huipuksi vihreä siivousraita. Huh! Lisäksi Eija ei tiennyt viineistä mitään eikä edes toivottanut hyvää ruokahalua. No, kaikki eivät ole asiakaspalvelijoita luonnostaan eikä heidän ehkä koskaan asiakaspalvelijoiksi pitäisi ryhtyä. Valitettavaa, että ravintolassa, jossa pääruoasta saa maksaa pari kymppiä, saa tällaista palvelua.

Seuraavana aamuna Turkuun saapuessamme kohtasin karun totuuden: lunta, jota en ollut oikeastaan nähnyt sitten Suomesta uudenvuoden jälkeen lähdettyäni. Mutta pahempaa oli tulossa: huomasin, että Ruotsista tullessa Suomi näyttää aivan samalta kuin esimerkiksi Puola näyttää Suomesta tullessa. Kaikkialla oli keskeneräisiä rakennuksia, talot likaisenruskeita ja niiden pihat hoitamattomia ja täynnä vanhoja autonromuja. Edellisenä päivänä Ruotsin halki ajaessamme ei tällaisia taloja ollut näkynyt yhtäkään – nyt emme bonganneet siististi hoidettua taloa ja pihamaata. Näin Suomen ruotsalaisen silmin: rapistuneena, vanhentuneena ja hoitamattomana – aivan, kuten me näemme esimerkiksi Venäjän ja Baltian maat Suomeen verratessamme.

Kaiken kruunasi pysähtymisemme yksinäiselle Teboilille. Rakennus oli harmaa betoninen laatikko ja sisällä olevista tuotteista olisi todennäköisesti löytynyt vielä markkahintalaput, jos olisi pölyn alta viitsinyt kaivaa. Hyllyt olivat vinksallaan ja tiskissä oli kymmenisen erilaista lihatuotetta: lihapiirakka nakeilla; ruisleipä salamilla, maksamakkaralla ja kananmunalla; sämpylä kinkulla, maksamakkaralla ja suolakurkulla jne. Yksi kasvisvaihtoehtokin löytyi! Kyseessä oli vitivalkoinen sämpylä, jonka välissä oli reippaasti voita ja kuusi juustosiivua. Tiskin takana meitä palveli viisissäkymmenissä oleva meikitön nainen, jonka päässä oli donitsilla sidottu poninhäntä ja päällä Teboilin sininen muutamaa kokoa liian suuri takki. Kohtaus oli kuin Kaurismäen leffasta. Nainen ei turhia puhunut, mutta rekkamiesten astuessa sisään hän kohotti ryhtiään niin että poninhäntäkin heilahti! Telkasta tuli piiretty, jossa oli hahmojen päiden kohdalla valokuvat oikeista ihmisen päistä. Kuin suoraan Neuvostoliitosta!

Visiittimme päätimme vessaan, jonka lavuaari oli kirkkaanoranssi aivan kuin vanhojen yöjunien makuuvaunuissa. Lattialla oli tummanruskea laatat eikä vessaan ollut selvästi koskettu sitten kultaisen 70-luvun. Pöntön kansi oli lähtenyt matkoilleen ja jäljelle oli jäänyt vain musta rengas koristamaan valkoista pönttöä, jossa oli ruosteenruskea pystyraita, jonka vesi oli ilmeisesti vuosikymmenten kuluessa jättänyt. Pöntöllä istuskellessa luin seinään kiinnitetyn tekstin: ”Jos haluat säästää meiltä yli määräisen viemärin avaus maksun, laita siteet ja tamponit alla olevaan poljin roskikseen.” Vilkaisin mainittua ”poljinroskista”, joka osoittautui mustaksi siivousämpäriksi, joka oli niin vanhaa mallia, ettei sellaisia enää saa mistään. Ämpärissä ei ollut muovipussia, mutta sen sijaan pohjalla oli arviolta vain muutamia vuosia vanha ruskea purkka. Nauroin ääneen vessassa ollessani ja vielä enemmän nauroimme yhdessä autoon päästyämme. Tervetuloa Neuvosto-Suomeen! Vähän alkoi kaduttaa, että vaihdoin kauniin ja lämpimän Ruotsin tähän murheellisten laulujen maahan.

Astiat ja ystävät, elämän sokeri

Pakkaus on aloitettu. Se ahdistaa, sillä eiväthän rakkaat astiani tietenkään laatikoissa ansaitse olla! Ostin niitä varten silkkipaperiakin, jotteivat ne joutuisi olemaan kovan sanomalehden kourimina. Silti tunnen astioideni tukehtuvan laatikoihin. Rumiin, ruskeanharmaisiin pahvilaatikoihin. Yök! Kuinkakohan kauan Iittalani, Arabiani ja Pekka Paunilani joutuvat niissä asumaan? Ovatkohan ne hengissä vielä syksyllä, kun pääsevät taas kaappeihini, joiden sijaintia en vielä tiedä? Toivottavasti ovat, sillä minä rakastan astioitani.

Sitä ei moni ymmärrä, mutta tosiystävät tietävät, kuinka paljon astioitani rakastan. He eivät ehkä ymmärrä sitä, että itkin rikottuani yhden Primavera-kulhoistani, joita ei enää saa mistään. Mutta ainakin he tietävät sen. Eräs tällainen ystävä on Laura, jonka seurasta nautin hirmuisesti. Laura tietää astioideni ja minun välisestä tiiviistä suhteesta ja olen saanut huijattua Lauraa jo useamman kuukauden ajan, hahaa! Paljastettakoon nyt, etten kiellä häntä tiskaamasta, koska pelkään hänen hajottavan astiani. Siinä luulossa hän on nimittäin tähän asti elänyt. Kiellän häntä tiskaamasta, koska haluan hänen ottavan lungisti ollessaan luonani kylässä. Anteeksi Laura, että olen antanut sun elää siinä luulossa, etten luottaisi suhun. Oikeasti tykkään susta niin paljon, että haluan sun vain rentoutuvan!

Lauraa tulee ikävä. Iso, sydäntä polttava ikävä. Lauran kanssa nauretaan, puhutaan asioista, joista ei saisi puhua, ja haaveillaan miehistä, jollaisia ei ole olemassa. Lauran kanssa tiedetään, että kannattaa äänestää puoluetta, joka tukee meidän tulevaisuuttamme: yksinäisten naisten oikeutta hankkia lapsia (vaikka inhoan termiä yksinäinen nainen, en tiedä mikä muu siihen sopisi). Lauraa ei voi sanoin kuvailla, hän vain on. Huipputyyppi, ihana ystävä, rentouttavaa seuraa – sanat eivät riitä kertomaan. Onnekseni Laura on suomalainen, joten hän tulee Suomeen kylään silloin tällöin. Ja olen jo ilmoittanut hänelle, että jos hänellä ei ole Suomen-vierailuillaan aikaa minulle, tulen höpöttämään hänen kanssaan hänen käydessään vessassa. Linnoittaudun oven eteen, jolloin hän ei pääse pois ennen kuin on kuunnellut loppuun höpötykseni, hahaa!

Kinkkisempi tapaus on ystäväni Janna. Jannalla ei nimittäin ole mitään kytköksiä Suomeen, mutta joka puolelle muuta maailmaa on, mikä tarkoittaa hänen olevan aina menossa. Näin ollen en tiedä, koska Jannan kanssa tapaamme uudelleen. Näillä näkymin emme ole samassa maassa ennen marras-joulukuuta. Sen tajuttuani pääsi itku :( Jannan kanssa jaamme samat kokemukset ja kiinnostuksenkohteet. Hän opiskelee samaa kuin minä, on työskennellyt hotelleissa ja jakaa jopa yhden pahimmista painajaisistani. Janna on kultakimpale, jonka joudun päästämään käsistäni.

Kaiken lähtöni aiheuttaman surun ja surkeuden keskellä en voi kuitenkaan muuta kuin olla onnellinen siitä, että olen tavannut ihmisiä, joihin olen tykästynyt. Nimeltä mainittujen lisäksi Göteborgiin jää lukuisia mahtavia tyyppejä, joiden seurasta olen nauttinut ja joiden seuraan toivon pääseväni vielä joskus. Olette huipputärkeitä <3

Prokrastinaation jalo taito

Prokrastionaatio tarkoittaa, että tekee kaikkea muuta kuin sitä, mitä pitäisi. Kyseiselle harrastukselle ei ole suomenkielistä sanaa – nettisanakirja ehdottaa englanninkieliselle procrastination-termille sopiviksi suomennoksiksi myöhemmäksi siirtämistä tai viime hetkeen jättämistä. Selitykseksi ei tarvita kuin yksi sana: kotitentti. Joka kerta, kun yritän kirjoittaa kotitenttiä, keksin paljon parempaakin tekemistä. Kuluneiden päivien aikana olen hinkannut uunini putipuhtaaksi, pessyt kaikki pellit ja ritilän sekä uunin alle piiloutuneen pölyisen lattian. Lisäksi olen pakannut kirjani ensi viikolla odottavaa muuttoa varten sekä suunnitellut vieväni osan vaatteistani ja laukuistani paikalliselle Punaiselle Ristille, jotta he voisivat myydä ne kirpputorillaan. Lisäksi olen selaillut ihania vaatteita, laukkuja ja kenkiä nettikaupoissa. Mitään en ole onneksi ostanut! Mutta alla näkyvistä kierrätysmuovista valmistetuista kengistä haaveilen. Miten nerokkaat ne olisivatkaan sateisina kevät- ja syyspäivinä!

Kengät ovat brasilialaiselta Melissa-merkiltä, joka tekee yhteistyötä mm. Vivienne Westwoodin kanssa. http://www.melissa.com.br/en/produtos

Olen sen verran hyvin viime aikoina välttänyt turhanpäiväistä shoppailua, että harkitsen itseni palkitsemista laukulla, jollaista olen himoinnut vuosia. Ainoa ongelma on tietenkin raha – laukku maksaa niin paljon, ettei sen hintaa voisi ikinä kertoa äidille. Pakkaamista kyllä riittää eikä kotitenttikään juuri edisty – ainakaan jos kirjoittamisen sijaan katselee Färjan-nimistä ohjelmaa, joka kertoo risteilyörvellyksestä Vikingin Cinderellalla. Ja yksi hyvä prokrastinaatiokeino on tietenkin blogin kirjoittaminen ;)

Viikonloppuna minulla oli kylässä hyvä ystäväni. Hän tuli Lontoosta asti kylään, koska tarvitsin apua ruokavarastojeni tyhjentämisessä. Olen maailman paras ruoanhamstraaja – jääkaappi, pakastin ja kuivakaappi pursuavat aina liitoksistaan. Jo kuukauden ajan olen joutunut suunnittelemaan kaikki syömiseni tarkkaan, jotta saisin kaappien sisällön mahdollisimman nerokkaasti hyödynnetyksi. Perjantai-lauantaiyönä leivoin sämpylöitä, joista osaan laitoin porkkanaa ja juustoa, osaan aurinkokuivattuja tomaatteja ja oliiveja. Ja taas tyhjeni ruokakaapit!

Sämpylät kävivät kaupaksi kyläilijälle - niin kuin kaikki muukin ruoka!

Lauantaina menetin halloumijuustoneitsyyteni ja kokeilin tätä maanmainiota herkkua pastakastikkeessa, jossa oli halloumin lisäksi katkarapuja ja kirsikkatomaatteja, nam! Silloin kylässä oli Lontoosta lentäneen ystäväni lisäksi ihana Göteborgissa asuva suomalainen tyttö, jota tulen kaipaamaan aivan himputisti. Tiesin, että näillä kahdella synkkaisi, onhan kummallakin härski huumorintaju – siis huumorintaju minun makuuni! Halusin näyttää kyläilijälle Andra Långgatanin, Göteborgin ”punaisten lyhtyjen alueen”, josta on kuitenkin viime vuosina tullut suosittu hengailupaikka: kaljaa, seksikauppoja ja strippibaareja. Hörppäsimme mukavassa baarissa lasilliset ja pohdiskelimme hyviä stripparinimiä vastapäisen strippibaarin innoittamina. Strippibaarin mainostaulu kertoi siellä kyseisenä iltana esiintyvistä ”taiteilijoista”. Chanelit, Parisit, Natashat ja Tatjanat ymmärsimme strippariniminä, mutta vähän kummastutti esimerkiksi Majbjörn, joka on siis täyden kympin mummonimi. Se on vähän kuin joku ottaisi strippinimekseen Hilkka, Ulla-Maija tai Anneli! Pisteet kotiin veti kuitenkin oma lempparini Vagina, joka ei selvästikään jätä mitään arvailujen varaan.

Hullulle perheelleni tiedoksi: olen adoptoinut perheeseemme uuden henkilön. Kutsun australialaiseen tyyliin lontoolaista ystävääni nimellä ”brother from another mother”, koska henkilö on kuin veli minulle. Hänen kanssaan piereskellään, nauretaan noloille jutuille ja kerrotaan vessavitsejä. Ja eikös sisaruksen tee henkilöstä se, että heidän kanssaan vajotaan taas lapsen tasolle? Herra ilmaisi myös kiinnostuksensa liittyä perheeseemme, kun kuuli, mitä kaikkea sisarustemme kanssa teemme. Kaikki perheeseemme liittymiseen vaadittavat perusasiat ovat kunnossa: kummallinen huumorintaju, mieletön syöminen ja vuorokauden ympäri nukkuminen. Ne kaksi vuorokautta, kun hän oli täällä, olivat täynnä naurua. Ja tietenkin valitusta – hän nimittäin ei piittaa valituksestani! Se on loistavaa: saan valittaa juuri niin paljon kuin haluan!

Tuleva viikko sisältää kirjoittamista, lukemista ja pakkaamista. Torstai-iltana on deadline tentille, jonka 2000 sanasta olen kirjoittanut vasta 378. Sen jälkeen joudun perjantaina järjestelemään muuttoon liittyviä asioita ja illalla olisi tarkoitus viettää pienimuotoisia läksiäisiä. Göteborgilaiset: tervetuloa! Paikkaa ja aikaa ei ole vielä päätetty eikä muitakaan suunnitelmia tehty, joten ehdotuksia saa heittää :) Lauantaina vanhempani ja pikkuveljeni jo saapuvatkin. Melko uskomatonta, että aikani Göteborgin kaduilla tulee päätökseen... Mutta toisaalta edessä on paljon, mitä innolla odotan: pääsykokeet, kesä Ahvenanmaalla ja toivottavasti uudet opiskelut syksyllä!

Anna Järvisen tunnelmiin on hyvä lopettaa:

”Och jag längtar redan hem, har redan hemlängtan. Helsinki tule mut hakemaan. Tule, mennään!”